Muutoksia, osa 2

Tästä...

... tämän avulla...

...tähän. Minne laitettaisiin sohva?

Olisi yksi muutto takanapäin. Uusi olohuoneemme ei näytä enää ihan noin varastolta, mutta se kertoo enemmän kuin tuhat sanaa koko prosessista. Lyhyt katsaus tammi-helmikuulta 2015 sisältää muuton ja banaanilaatikkosirkuksen lisäksi seuraavia havaintoja:

• Omakotiasuja tarvitsee kaikenlaisia työkaluja, joita kerrostalossa ei välttämättä tarvitse. Esimerkiksi lumilapion/kolan, kirveen, puunkantotelineen, löylykauhan, a-tikkaat, otsalampun ja moottorisahan.
• Kakluuni on jännä lämmitettävä ja se toinen kakluuni on hieman eri tavalla jännä lämmitettävä.
• Saunan lauteiksi tarjolla olevia puulajeja on enemmän kuin yksi tai viisi.
• Jos et osaa, kutsu apua (Sananl. 15:22). Edellisen asukkaan tv-antenniviritelmä oli malliesimerkki tämän ohjeen noudattamatta jättämisestä.
• Murphy on murphy. Aiemman asuntomme suihkun termostaatti hajosi 2 päivää muuttomme jälkeen, tämä meni onneksi takuun piikkiin.
• Pesukoneen etulevyssä löysällä olevan ruuvin kiristys poistaa pesukoneessa pesuohjelman aikana esiintyvän jumalattoman tärinän.

Muutoksia

Pihalla.

Jotenkin se vaan on niin, että mitä enemmän ja mitä isompia asioita tekee, niin sitä vähemmän niistä kirjoittamiseen jää aikaa. Hiljaiselo blogissa päättykööt vaikkapa johonkin sellaiseen, minkä parissa olemme puuhastelleet enemmän tai vähemmän viimeiset viisi vuotta.

Arki, päivää

Tipu Topakka istahtaa maahan (ja alkaa itkeä) (c) Richard Scarry

Toisinaan, kun lapset on saatu nukkumaan ja talo hiljenee, jäljelle jää jotenkin tyhjä olo. Ei välttämättä mitenkään huonolla tavalla tyhjä, mutta toisinaan, talon asukkaan pään sisäinen tunnelma vastaa tyhjäksi pumpattua kaivoa. Kumisee. Noin niin kuin olisi hieman kaikkensa antanut.

Suojuoksua

Loputon tuska. Kuva: Hannes Heikura 1997

Tulipa tässä Raamattua lukiessani eräs takavuosien huippuhiihtäjä mieleen. Oikeastaan jos ihan tarkkoja ollaan, niin mieleeni tuli Vuoden lehtikuva -palkinnon voittanut valokuva vuodelta 1997. Kyseessä on siis tuo oheinen kuva, jossa treeniensä keskellä puoliksi suohon uponnut Mika Myllylä on otsikoitu kokemaan loputonta tuskaa. Myllylän tarinaa tai sen sisältämää tuskaa en otsikoiden ulkopuolelta tunne, mutta kuva kyllä koskettaa monella tasolla.

Kuvassa minua viehättää ensinnäkin se, kuinka kaksi periksiantamatonta luontoa kohtaavat. Toisaalta kuva herättää kysymyksen, onko tuossa puuhassa lopulta yhtään mitään järkeä. Myllylästä on havaittavissa myös tiettyä täydellistä asialleen omistautumista. Jäin myös miettimään olisiko minusta tuohon touhuun ja kuinka kauan sitä jaksaisin? Kuva henkäisi hetkessä esiin monia samantyyppisiä ajatuksia ja kysymyksiä, jotka liikkuivat enimmäkseen filosofisen itsetutkiskelun suuntaan.

Minusta olisi hienoa, jos minusta löytyisi jotakin samaa mitä tuossa Mikasta otetusta kuvasta on löydettävissä. Ei siksi, että haluaisin olla mies-osiani myöten suossa, vaan siksi, että jaksaisin aina jatkaa - vaikka alkua tai loppua ei olisikaan välittömästi näköpiirissä. Hetkellisen kurjuuden sietäminen on jotakin, minkä tulee ilmeisesti löytyä meistä sisältäpäin. Voikohan sellaista millään harjoitella ilman suota ja suksisauvoja?

Valkoisiin vaatteisiin

Jälkikäteen tarkasteltuna vaarini lapsuus, koulutien alku ja veljessarjan välinen keppostelu ovat lopulta olleet vain muutaman hetken päässä elämää repivistä ja meille jälkipolville itsenäisyyden rakentaneista taisteluista. Minä en kykene ymmärtämään kuinka noiden, hieman alle parikymppiselle miehelle sattuneiden tapahtumien läpi kykeni selviämään millään tavalla fyysisesti ja henkisesti terveenä. Pahinta ryminää ja monia vaikeita tilanteita jatkui kolme vuotta ennen kuin uusi elämä pääsi viimein alkamaan.

Vaarin tarinan päänäyttämö pystytettiin kohta sodan jälkeen, veljesten voimin. Pala kerrallaan kalliolle ja kirjaimellisesti keskelle umpimetsää rakentui oma koti, jossa puolison ja lapsien oli hyvä olla. Talosta tuli luja ja sen tuvassa oli aina lämmintä myös vieraille. Vuodet etenivät, päivätyöt muiden taloja rakentamassa antoivat leivän ja kotitila levitteen. Kun hypätään ajassa muutama vuosikymmen eteenpäin, lapset ovat jo omillaan ja eläkepäivät odottavat. Pysähtymään ei silti jouda, vaikka eläkkeellä olisikin enemmän aikaa. Tähän murrosvaiheeseen sijoittui myös se tammikuinen aamu, jolloin vaari heräsi mummonsa vierestä ensimmäistä kertaa.

"Poika tuli", puhelimessa sanottiin. Minä synnyin.

Kuule, vaari...

Täytyy todeta, että on hieman kummallista pohtia pariskuntaa, joka on ollut naimisissa minun ja puolisoni yhteenlaskettuja elinvuosia kauemmin. Sanomasi ohje: "Riidellä saa, kunhan vain illan tullen ollaan taas sovussa" näyttää teillä toimineen myös käytännössä. Sinä rakensit kotinne peruskalliolle ja te yhdessä rakensitte avioliittonne samalla tavalla - vahvoille perusarvoille. Sellaista rakennusta eivät mikään myrskyt kykene kaatamaan.

Sinä olet ammatiltasi rakentaja ja maanviljelijä. Varaukseton ihailusi niitä lukuisia "taloiksi" tai "autoiksi" kutsumiani naula- ja lautakasoja kohtaan oli mukana sytyttämässä kipinää, joka minussa ei ole vieläkään sammunut. Muistan myös kuinka onnellinen olin mukanasi isojen miesten töissä jo pienenä miehenä, vaikka heinätöissä minusta taisi toisinaan olla enemmän harmia kuin hyötyä. Muutaman paalin murskannut keltainen traktorisi on ensimmäinen ajoneuvo, jota muistan saaneeni ihan itse ajaa, vieläpä peräkärryn kanssa.

Lapsena minä ajattelin sinun olevan sankari, koska olit vahva ja rohkea ja autoit aina muita. Sinä pidit sen minkä lupasit. Minulle sinä olet aina ollut Mies, isolla alkukirjaimella. Nyt kun hieman vanhempana katson peiliin, huomaan osan kasvonpiirteistäni olevan peräisin sinulta. Sama pätee luonteeseeni, vaari. Se lämmittää sydäntäni ja siitä tiedän, että sinä olet juuri se sama sankari, millaisena minä sinua lapsena pidin.

Vaari, kai sinä tiedät, että sinä olet aina ollut minulle rakas?

Toivottavasti, sillä minun vaarini nukkui pois.

Hello World

Vielä on yötä edessä.

Ei näitä osaa odottaa, vaikka kolme kvartaalia vatsan kasvua vierestä katselinkin. Aina on samalla tavalla hassu olo yksin sairaalan synnytysosastolla istuessa, sen varsinaisen arjen sankarin kipuillessa suihkussa lievittämässä oloaan. Koeta siinä sitten itse käsitellä ja käsittää, että mitä tässä oikein taas tapahtuu. Yölliset äkkilähtemiset eivät varmaankaan auta asiassa, mutta toisaalta, tällaisen ihmeen ympärille ei tahdo ajatuksiaan noin muutenkaan saada taipumaan. Ei ennen kuin uusi elämä tuhisee tyytyväistä oloaan paidan alla maailmaa piilossa. Sinnekin on tietysti välillä pakko kurkistaa, että voiko tämä olla ihan oikeasti tottakaan.

base64_decode(NC41LjIwMTMga2xvIDY6NDAsIFR5dHTDtiwgNDIxMGcgamEgNTNjbSE=)

On se.

Sukkatonttulogiikkaa

Sukkatonttujen liiketoimintasuunnitelma. (http://www.southparkstudios.com/clips/151040/the-underpants-business, 0:36)

Okei, sukkatonttu ei ole oikea termi, mikäli käännetään alkuperäisen South Park-jakson "Underpants gnome" (alushousutonttu), mutta näin se kuulostaa paremmalta suomeksi. Logiikka ei silti petä: Vaiheessa 1 tehdään jotakin, vaiheessa 3 kerätään voitot ja vaiheen kaksi tapahtumat jäävät mysteeriksi kaikille.

Tonttujen ajatusjuoksu on yllättävän helppoa siirtää todelliseen elämään. Ensin saadaan hieno ajatus, että tekemällä jotakin voisi saavuttaa jotakin ja sitten vain nautiskellaan. Valitettavan usein kuitenkin jälkeenpäin ihmetellään, miksei ajatus toiminut tai mitään ei tapahtunutkaan. Karu totuus yllättää, vaihe kaksi unohtui, tai siihen ei kiinnitty tarpeeksi huomiota.

Kiukun kiukku

Markuksen evankeliumin kolmannesta luvusta löytyy monta mielenkiintoista yksityiskohtaa Jeesuksen elämästä. Yksi näistä katkelmista kertoo kiukusta ja siitä, miten Jeesus reagoi vihastuessaan oikein kunnolla.