 |
| Loputon tuska. Kuva: Hannes Heikura 1997 |
Tulipa tässä Raamattua lukiessani eräs takavuosien huippuhiihtäjä mieleen. Oikeastaan jos ihan tarkkoja ollaan, niin mieleeni tuli Vuoden lehtikuva -palkinnon voittanut valokuva vuodelta 1997. Kyseessä on siis tuo oheinen kuva, jossa treeniensä keskellä puoliksi suohon uponnut Mika Myllylä on otsikoitu kokemaan loputonta tuskaa. Myllylän tarinaa tai sen sisältämää tuskaa en otsikoiden ulkopuolelta tunne, mutta kuva kyllä koskettaa monella tasolla.
Kuvassa minua viehättää ensinnäkin se, kuinka kaksi periksiantamatonta luontoa kohtaavat. Toisaalta kuva herättää kysymyksen, onko tuossa puuhassa lopulta yhtään mitään järkeä. Myllylästä on havaittavissa myös tiettyä täydellistä asialleen omistautumista. Jäin myös miettimään olisiko minusta tuohon touhuun ja kuinka kauan sitä jaksaisin? Kuva henkäisi hetkessä esiin monia samantyyppisiä ajatuksia ja kysymyksiä, jotka liikkuivat enimmäkseen filosofisen itsetutkiskelun suuntaan.
Minusta olisi hienoa, jos minusta löytyisi jotakin samaa mitä tuossa Mikasta otetusta kuvasta on löydettävissä. Ei siksi, että haluaisin olla mies-osiani myöten suossa, vaan siksi, että jaksaisin aina jatkaa - vaikka alkua tai loppua ei olisikaan välittömästi näköpiirissä. Hetkellisen kurjuuden sietäminen on jotakin, minkä tulee ilmeisesti löytyä meistä sisältäpäin. Voikohan sellaista millään harjoitella ilman suota ja suksisauvoja?
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti