Jarruhuput

Modolo anatomic jarruhuput, luonnonkumia.

Luonnonkumisten esineiden, päivänvalon, käsistä irtoavien rasvojen ja kovan käytön yhdistelmä ei välttämättä ole sellainen, jota museoviraston konservaattori arvostaisi. Mainittu yhdistelmä sattuu toisaalta löytymään Bianchini jarrukahvojen suoja/pehmustehupuista, minkä seurauksena minulla oli käsissäni pieni ongelma.

Ongelmaa ei helpottanut se ajatus, että jossakin periaate-tasolla olen päättänyt kohdella Bianchia enemmän kuin vähemmän silkkirukkasin. Tästä syystä minun mielestäni myös pyörään vaihdettavien käyttö/kulutusosien tulisi olla pyörän fiilikseen ja henkeen sopivia. Hankaluuksia aiheuttavien jarruhuppujen valmistaminen on kuluneina vuosina lopetettu, joten täysin samanlaisten korvaavien huppujen hankinta on vähintäänkin hankalaa. Etsikääpä vaikka "Modolo Anatomic natural gum brake hoods" -hakusanoilla ja kertokaa mitä löytyy, jos löytyy.

Mikko's sweatshop natural leather -jarruhuput, versiot 2 ja 3.

Tyypilliseen tapaan, ratkaisu ongelmaan oli "kiivetä läpi harmaan kiven ja perä edellä puuhun." Koska nahkasta viime syksynä muotoilemani työmatkapyörän kädensijat onnistuivat kohtuudella, niin rohkenin kokeilla jotakin paljon vaikeampaa. Paaaalljon vaikeampaa ja aikaavievempää.

Prototyypin prototyyppi

Paja, visio ja yövuoro.

Internet-foorumin nahkaseppien innoittamana lähdin sitten minäkin etsimään kykyjeni rajoja. Raaka-aineiden hankintaretki paikalliseen suutariin tuotti tuloksekseen n. 30x30cm palan vaaleaa ja pari milliä paksua parkkinahkaa (n. 20e) sekä pari metriä nahkasta tehtyä narua (n. 8e). Pisteeksi i:n päälle ostin vielä n. 15cm pituisen palan nahkan kanssa samanväristä tarranauhaa (2e).

Protopajan tuotoksia.

Foorumin sedän mukaan hupun leikkauskaavan kohdalleen saamisessa oli liian kova työ, jotta hän olisi sen julkaissut maailmalle. Tästä syystä aloitinkin projektin leikkelemällä edes vähän sinnepäin osuvat "prototyypin prototyyppikaavat" satulan päällystyksestä ylijääneellä keinonahkalla. Keinonahkaisia kaavojen mallineita tuli tehtyä kaikkiaan viisi tai kuusi kappaletta ennen kuin edes halusin yrittää tyrimistä paksumman parkkinahan kanssa.

Leikattu, ohennettu ja rei'itetty nahka.

Parin-kolmen tunnin harjoittelun jälkeen siirsin ensimmäisen parhaan arvaukseni kaavasta lopulliselle materiaalille ja leikkasin nahkalätkän irti vuodasta. Suutari antoi ystävällisiä vinkkejä siitä, mihin suuntaan nahka venyy parhaiten ja tämän perusteella sijoittelin kaavan siten, että paras venymäsuunta on kahvan ympäri, kaavan "siipien" suuntaan.

Foorumin huppumies kertoi vielä ohentaneensa nahkaa strategisista paikoista, joten niin minäkin. Ohensin tangon lähelle tulevat liepeet ja vaijerin ympäri kiertyvän osuuden noin puoleen paksuuteen alkuperäisestä mattopuukkoa apuna käyttäen, hieman samalla tekniikalla kuin kalaa fileerataan.

Venytelläänpä nahkaa

Läpikasteltu ja esitikattu nahka.

Huono huumori sikseen, mutta jotta nahkan saa kunnolla venymään, se täytyy kastella läpikotaisin. Kastelun jälkeen tikkasin vaijerin ympärille tulevat läpät yhteen ja aloin venyttelypuuhat.

Muotoilua ja venytystä.

Nahka muotoutui lopulta todella hienosti hupun ympärille, kunhan muotoiluun vain malttoi käyttää riittävän paljon aikaa ja riittävän paljon voimaa. Muotoiluvaiheesta minulla ei ole oikeasti kuvia, mutta ylläoleva tarrakiinnityksen kuva antaa osviittaa tekniikasta ja peukaloiden väri käytetystä voimasta.

Muotoiltu huppu nro. 1

Lopulta huppu oli muodossaan ja se piti enää saada kuivaksi. Peukalolla koko yön kiinni pitäminen ei oikeastaan ollut vaihtoehto, joten virittelin kankaasta ja sähköteipistä patenttiratkaisun.

Kuivumassa.

Yön jälkeen oli aika toistaa prosessi toiselle puolelle ja ommella velcro-tarra kiinni huppuun. Tässä välissä hienosäädin kaavaa vielä hieman. Viimeistään ensimmäisen hupun velcroa ommellessa kävi selväksi, että tämä homma on otettava puhtaasti harrastuksen kannalta. Ansaintamielessä näitä ei ehkä kannata tehdä, sillä tuntipalkoille päästäkseen tuotteen kilohinnan tulisi lähestyä tulostinmusteiden vastaavaa. Ensimmäinen huppu alusta loppuun kun valmistui sukkelasti heti puolessa vuorokaudessa.

Kaverikuva: kaavoja ja huppuja.

TarraKiinnitys™

Tarrakiinnitys.

Historiafakta: edellinen polkupyörä-aiheinen ompelutyöni tapahtui joskus yläasteella, jolloin lopputuloksena oli todennäköisesti vieläkin ylikokoiset pyöräilyhousut. Käsityötaidot kunniaan, joten verestin vanhoja haavojani ottamalla taas neulan kauniiseen käteen. Paksun nahkan ja tarranauhan yhteenompelu ei ole kaikkein sormiystävällisintä puuhaa, mutta tulipahan tätäkin kokeiltua.

Tarrakiinnitys, toinen kuvakulma.

Tarrakiinnitykseen päädyin parista eri syystä. Ensinnäkin Bianchin ohjaamo ei ole vielä aivan valmis, jolloin kiinni tikattuina huput olisi turhan työlästä vaihtaa mahdollisesti useampaan kertaan. Toinen ajatus tarranauhan takana oli mahdollisten kaavan epätarkkuuksien peittämisen mahdollistava säätövara. Laajemman säätövaran ansiosta hupun alle on periaattessa mahdollista lisätä myös jonkinlainen pehmuste.

Jarruhupun asennus.

Asennus on suoraviivaista. Ensin jarruvaijeri pujotetaan hupun läpi ja kiinnitetään normaalisti jarrukahvaan. Tämän jälkeen huppu asetetaan ja tiukataan kahvan ympärille. Tiukimman kiinnityksen saa aikaiseksi kastelemalla hupun ennen kiinnitystä, jolloin nahka pehmenee ja venyy hieman. Kuivettuaan huppu sitten taas kiristyy ja muotoutuu kahvaan tyköistuvaksi.

Hupun kiristys.

Kiinni on ja pysyy.

Koelenkkiä ajaessa kävi ilmi oikeastaan ei mitään. Huput pysyivät paikoillaan eivätkä ratkenneet irti edes isointa lähinurkkien mäkeä ylös tunkatessa. Mikäli varmasta haluaa vielä varmemman, kaksipuolinen teippi hupun ja kahvan välissä voisi olla toimiva ajatus. Minä en tähän vielä ryhtynyt, jos tosin 30km yhtäjaksoista hupuilta ajoa ei kovin paljon vielä olekaan.

Viimeistelyt ja uusintakierrokset

Vuosikertapurkki Softcare -mehiläisvahaa.

Kiinnityksen jälkeen suojasin huput vielä kertaalleen mehiläisvahalla. Vaha tummentaa huppuja hieman, mutta lopputuloksena on mielestäni bulkkinahkaa parempi väri ja parempi sateen/säänkestävyys.

Versio 1 valmiina.

Vaikka testilenkki ei osoittanutkaan hupuista mitään vikaa, se kuitenkin osoitti tarrasäätömahdollisuuden tarpeelliseksi. Jälkiviisaana voi lisäksi hyvin mainita, että tankoteippejäkään ei välttämättä olisi kannattanut kääntää paikalleen ennen lopullisen ajoasennon löytymistä. Tällä kertaa jouduin nostamaan huppuja noin sentin ylöspäin, eli uusiksi menivät sekä teippaus että huppujen kiinnitys.

Tarkasteltuani ensimmäisen version huppuja ilman tankoteippejä, huppujen tankoa vasten tulevat liepeet jäivät hieman lyhyiksi ja siten jarrukahvan runkoa jäi näkyviin noin puolen sentin matkalta. Tarvittavien kaavapäivitysten jälkeen tein hupuista saman tien version kaksi.

Jarruhuput, versio 2.

Toisen painoksen hupuissa kaava eteni seitsemänteen versioonsa saakka ja olin lopputulokseen aluksi (ja testilenkin jälkeen) sangen tyytyväinen. Sitten rakas vaimoni vastasi kysymykseeni, että nämä ovat hienommat:

"Hishikawa Hiroshi Japanista moi. Tein tällaiset."

Joskus silloin tällöin tulen pohtineeksi, onko ollenkaan viisasta kysyä vaimon mielipidettä tämän tyyppisissä asioissa. Nyt kun kuitenkin itse kysyin rehellistä mielipidettä ja sellaisen sain, niin täytyi minunkin myöntää, että "Totta, ne ovat hienommat kuin minun tekemäni."

Neverending story?

Viimeisin versio.

Uusiksi siis menivät. Kolmas kierros muutti huppujen ulkoasua parilla tavalla: etuosan tikkauksen tein samalla tavalla kuin japanin mies ja toisena muutoksena hukkasin pohjasta tarranauhan, koska siten huput ovat paitsi huomattavasti helpommat tehdä, niin ne saa lopulta hieman tukevammin kiinni.

Evo3 edestä.

Alapuoli. Ylimääräisen nauhan saa piiloon kahvan sisään.

Tämänhetkinen lopputulos on jo melko lähellä sitä, mitä aluksi lähdin hakemaan. Suutarointiaikakin on kutistunut kolmen tunnin paikkeille per pari (plus tarvittavat kuivatukset). Pieniä viilauksia voisi silti tehdä, esimerkiksi paremman kameran hankkimalla huput näyttäisivät kuvissa vielä paremmilta.

Kaverikuva.

Toimii. Seuraavana projektina taidan tutustua tuubirenkaiden ihmeelliseen maailmaan, sillä noin kymmenen kilometriä tämän kuvan ottamisen jälkeen Bianchin takarengas tyhjeni peruuttamattomalla tavalla. Ei kestänyt ehjänä kuin parikymmentä vuotta sekään rengas...