Ruska 2022 - osa 3

Ruska 2022 - suuri suomalainen pyöräily/kulttuuri/syömistapahtuma.

Tämä on Ruska 2022 -raporttini kolmas osa. Valmistelevat toimenpiteet ja vastaus kysymykseen "Mikä on Ruska-pyöräily" löytyvät tapahtumaraporttisarjani prologista ja matka Imatralta roskakatokseen on luettavissa matkakertomuksen ensimmäisestä osasta. Kertomuksen toisen osan lopussa matka eteni Sodankylään saakka ja tämä osa jatkaa matkaa siitä eteenpäin Jäämeren rannikolle Norjan Altaan asti.

Viides ajopäivä - Sodankylästä Hettaan

Edeltävän päivän Sodankylään saapuminen tapahtui kosteissa tunnelmissa ja aamulla osa varusteista oli lämmityspattereilla kuivattelusta huolimatta yhä hieman kosteita. Heräsin puoli seitsemältä ja viivästytin lähtöä noin tunnin verran juttelemalla edeltävän päivän videon voice-overit ja syömällä eväitä samalla kun pakkasin kaikki mukanani olleet varusteet uudelleen laukkuihin. Etulaukku oli edeltävän päivän sateessa tulvinut, joten sinne menevät tarvikkeet paketoin omiin muovipusseihinsa.

Kohti Kittilää.

Majapaikasta lähdön jälkeen tein lyhyen kauppa/hoarding -pysähdyksen Sodankylän K-marketilla ja suuntasin keulan kohti Kittilää. Tie oli yhä kostea, mutta hyvin levänneenä ja kuivahkoilla varusteilla tämä ei haitannut. Myötätuuleen oli huomaamattaankin helppo kuroa aikataulua kiinni ja ennen Kittilää aikataulu näytti jo noin viittätoista minuuttia plussan puolelle.

Verta ja hikeä ilman kyyneleitä.

Ainoa häiriö ennen Kittilää oli niistäessä alkanut nenäverenvuoto, jonka sain kuitenkin tilkittyä pysäyttämättä pyörää. Aiemmin matkalla sattuneista syistä joka ikisestä taskusta tuntui löytyvän wc-paperia...

Kittilä Kotipizzailun jälkeen.

Matkan rasituksia.

Noin neljä tuntia aamun ensipolkaisun jälkeen saavuin Kittilään, jossa kävin hakemassa matkaevääksi pizzan ja täyttämässä kaupasta eväitä niin paljon kuin pyörän kyytiin mahtui, sillä näillä eväillä aioin pärjätä Hettaan saakka. Edellisenä päivänä sateessa uitetut ajovarusteet olivat tehneet alkavan hiertymän molempiin sisäreisiini, joten kävin hakemassa apteekista paketillisen suurimpia tarjolla olleita Compeed-keinoiholappuja. Apteekin pihalla söin puolet pizzasta jonka jälkeen kävin vielä paikallisessa kebabilassa kahvilla ja liimaamassa keinoiholaput paikoilleen, etteivät hiertymät etenisi. Kebabilasta poistuessani kysyin matkaani vielä muovipussin, jottei eväspizzan pahvilaatikko vettyisi/pettäisi mahdollisessa sateessa.

Levitunturi, ehkä.

Ounasjoki ja kiipeilysegmentti.

Kittilästä matka jatkui Levin ohi tielle 956 melko tuulisissa olosuhteissa. Tepaston kohdalla Puljuntielle kääntymisen ja Ounasjoen ylittämisen jälkeen vastassa oli melko pitkä ylämäki, jonka suorittamisesta palkitsin itseni syömällä pizzan loppuun. 

Evästyksen jälkeen hieman ylemmässä maisemassa kasvavan matalamman puuston ja melko kylmän tuulen yhteisvaikutus alkoi tuntua sormissa ja jostakin syystä tähän keliin toimivaa hansikasyhdistelmää ei tahtonut millään löytyä (liian kuuma/liian kylmä). Toista tai kolmatta kertaa hansikkaita vaihtaessani tuulessa lepattava pizzalaatikon ympärillä ollut pussi kiinnitti huomioni ja mieleeni juontui kokeilla, voisiko pizzalaatikon ympärillä olleen muovipussin viritellä tuulisuojaksi tempotankojen ympärille.

Tuulisuoja eli aeropogi.

Tästä keksinnöstä olinkin sitten ylpeä koko loppureissuni ajan. Sopivasti tempotankoihin sidottu muovipussi toimi tuulen- ja sateensuojana eikä haitannut käsien siirtämistä ohjaustangon eri otteiden välillä. Sopivasti kokoon kurottuna käsien lämpö riitti myös luomaan pussin sisälle mikro-ilmaston, jonka ansiosta pystyinkin ajamaan lähes koko loppumatkan pelkillä merino-linereillä. Ainoa keksintöni miinuspuoli oli patterikäyttöisen lisävalon jääminen pussin sisälle, mutta mietin, että mikäli valoa tarvitsisi käyttää, voisin joko tehdä pussiin reiän tai vaihtoehtoisesti olla käyttämättä koko pussia.

Tauko jossakin kohtaa 956-tietä.

Maa on niin kaunis / Kaunismaa.

Loppuosa 956-tiestä ennen Kalmankaltiolle kääntymistä menikin lähes kokonaan tempotankojen päällä kädet mukavan lämpimänä ajaen ja tämä näkyi jälleen myös keskinopeudessa. Hyvä niin, sillä hatarat muistikuvani Kalmankaltion rastille johtavan tien laadusta liittyivät erääseen lähes neljännesvuosisata sitten tielle jumiutuneeseen rippileiribussiin.

Kalmantien totesin olevan melko samanlainen kuin mitä Google Maps ja omat muistikuvani tiestä kertoivat. Alkuosa oli melko hyvää "talonpojan asfalttia" ja mitä lähemmäs taannoisen rippileirini leirikeskuksena toiminutta (vanhaa raja-asemaa?) päästiin, sitä pehmeämmäksi tiepohja muuttui. 

Mikko Mäkipää.

Ainoa Kalmantien paremmalla tieosuudella minua vastaan polkenut Ruskailija oli tapahtuman reitti- ja ansamestari Mikko Mäkipää, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan (ja muiston jänkälle aikanaan eksyneestä, ravunpunaisena leirille palanneesta rippileiripastorista). Leirikeskuksen parkkipaikalla oli muutama rastilla jo käynyt kanssamatkaaja (ehkä ainakin Tuukka Kirsi ja pari muuta?), jotka tuntuivat sadattelevan jonkinlaista viidakkoa ja/tai villin lännen meininkiä (v***u mikä rasti tms). 

Radiomasto vasemmalla puolella tietä rastille mennessä.

Kalmankaltion mönkijäuran parhaimmistoa.

Varoituksista ja leirikeskuksen näkemisen nostamasta nostalgiapuuskasta huolimatta jatkoin matkaani melko nopealla tahdilla eteenpäin, sillä vaikka auringonlaskuun ja hämärän tuloon olikin vielä noin tunti aikaa, tiesin seuraavan noin 6-7km mittaisen edestakaisen etapin Kalmankaltion siltarastille olevan melkoisella varmuudella hitaanpuoleinen. Leirikeskukselta alkaneiden mönkijäurien alkuvaiheessa vastaani ajoi (ehkä?) Mikko Karppinen joka varoitti reitin olevan "melko liukas" ja voohoi millainen alilausuma tuo olikaan. 

Nurin ajettu pyörä ja liejuinen double-track korkeuseroilla.

Alkuosan pääosin kosteaa rantahiekkaa muistuttavasta urasta menin vielä ajamalla läpi, mutta reitin muuttuessa lähinnä savesta ja vetisestä liejusta koostuvaksi vesiesteeksi, sileiden renkaideni suorituskyky loppui auttamattomasti kesken. Toisen melko kovalla tohinalla suorittamani kaatumisen jälkeen en jäänyt ottamaan selfietä, vaan suoristin ohjausvirheestä vääntyneet ohjaustangon, vasemmanpuoleisen jarrukahvan sekä satulan ja kiittelin onneani ettei mitään mennyt rikki. Loput rastiin liittyvistä epä-teistä päätin taluttaa ja korkeintaan potkupyöräillä.

Toisinaan reitille osui useitakin vaihtoehtoisia etenemiskelvottomia reittejä.

Muutamaa mutkaa myöhemmin vastaani ajoi (=ajoi/polki/pyöräili!!) rastilta palaava Iida Rahikainen, jolta kyselin sattuiko hän kuulemaan hetkeä aiemman kaatumiseni yhteydessä melko äänekkäästi tekemäni ilmoituksen kaikesta pyöräilyyn liittyvästä helvetin perkeleen hauskanpidosta. Ilmeisesti Lapin taiga oli säästänyt Iidan korvia ja reuhakkaan tuskastunut mekkalointini oli jäänyt kuulematta, mutta muistaakseni olimme yhtä mieltä reitin ajoittaisesta haastavuudesta ja/tai mielekkyydestä.

Kolmoskontrollin kääntöpiste eli maailmanlopun silta.

Rastiksi merkitty silta löytyi lopulta viittä minuuttia yli seitsemän ja valokuvaa myöhemmin oli aika kääntää pyörä takaisin kohti samaa rämeikköä jonka läpi olin juuri hetkeä ennen itseni manannut. Nämäkin kokemukset halusin syystä tai toisesta hankkia mieluiten päivänvalossa.

Kalmakaltion mönkijäuraviidakkoa.

"Joka hiekkaa kerää, sitä tikulla lokasuojaan."
- melko tuore Kalmakaltiolainen sananlasku.

Puoli tuntia myöhemmin saavuin takaisin takaisin leirikeskuksen parkkipaikalle. Ymmärrykseni siellä aiemmin vallinneesta keskusteluilmapiiristä oli kasvanut, mutta pyöräni oli niin hiekasta jumissa, ettei sillä voinut polkea. Ketjut ja rattaat sain painepestyä jotakuinkin puhtaaksi suihkuttamalla kaksi vesipulloa niiden päälle, mutta renkaiden ja lokasuojien väliin kertynyt hiekkakakku piti poistaa irrottamalla rengas ja raapimalla maaseutu mekaanisesti irti lokasuojasta.

Hotelli Jussan tupa.

Rastisekoilun aikana melko pehmeäksi velliksi muuttuneelta Kalmantieltä takaisin Hettaan johtavalle 956-tielle päästessäni olin lopulta niin kiukkuinen, että korvista saattoi nousta savua. Tiesin, ettei taaperotyyli tässä yhteydessä olisi ollenkaan toimiva ratkaisu, joten tulppasin savumerkit kuulokkeilla ja laitoin sopivan äkäistä suomalaista perinnemusiikkia soimaan. Loppumatka kolmoskontrollin leimapisteelle taittui matkan ensimmäisen musiikkiterapiasession ja hitaasti laimenevan aggression myötä ripeästi ja ilokseni Hotelli Jussan tuvalla oli tarjota paitsi leima, niin myös vapaa huone ja vesiletku polkupyörän pesua varten.

Kolme leimaa lapussa.

Muutaman muun Jussan tuvalla yöpyneen Ruskalaisen tavoin sain vastoin kaikkia odotuksia viedä pyöräni huoneeseen saakka. Hyvä niin, sillä tämä helpotti illan huoltorutiineita valtavasti. Ennen unia söin vielä loput päivän eväät, voitelin pyörän ketjut, virittelin päivän aikana kastuneet varusteet kuivamaan ja teippasin Kalmankaltiolla kävellessä reikiintyneet kengänsuojani kasaan gorillateipillä. Puoliltaöin laitoin vielä päivän videomateriaalin valmiiksi aikajanalle, mutta päivittäisen videoblogin leikkaamisesta ei tässä kohdassa tullut enää mitään (kroppa toimi mutta äly luovutti). Tekniikan kanssa tupeloidessani hukkasin silti pari tuntia laadukasta nukkuma-aikaa, kunnes viimein tajusin luovuttaa homman jonnekin paremmalle ajalle eli seuraavaan aamuun.

Viides ajopäivä ensipolkaisusta Jussan tuvalle kesti yhteensä 14 tuntia ja matkaa kertyi 264km.

Kuudes ajopäivä - Hetasta Altaan

Kuudes ajopäivä 15.9.2022 valkeni edellisen ajopäivän videon leikkaamisen ja pyörän pakkaamisen merkeissä kello kuusi aamulla. Tässä vaiheessa en enää edes yrittänyt saada päivittäistä videota valmiiksi saakka, vaan päätin jättää loput videoiden viimeistelyt reissun jälkeiselle, ns. paremmalle ajalle.

Edessä olisi jännä päivä - luvassa olisi minulle ensimmäinen polkupyörällä suoritettu valtakunnanrajan ylitys ja toinen koko reissun ennakolta arveluttavimmista tieosuuksista. Edellisen päivän hiekkavellisekoilua, Altan vanhaa postitietä (Gargiaveien) ja polkupyöräni renkaita mietiskellessäni kävelin monsterikokoiselle aamiaiselle ja kun sain aamupalani syötyä, hyödynsin valmiita välineitä tekemällä itselleni vielä kohtuullisen kokoiset (maksulliset) eväät. Takaisin huoneeseen kävellessäni moikkasin samassa hotellissa yöpynyttä Iidaa, joka oli jo täysissä ajovarusteissaan ja tekemässä lähtöä ulos hotellin aulasta.

Aamurutiini - aja koko päivä.

Nopea kurkistus ulos huoneen ikkunasta kertoi sadevaatteiden olevan edelleen tuiki tarpeellinen varuste. Sadelahkeita pukiessani totesin harmikseni niiden ns. kriittisten osuuksien kuluneen jo melko tavalla harsoksi, joten käytin vielä muutaman hetken ja melkein metrin ilmastointiteippiä paikatessani lahkeet edes vähän enemmän vettä hylkiväksi. Lyhyiden yöunien ja päivän reittisuunnitelman läpikäymisen jäljiltä päällimmäisenä ajatuksena minulla oli tässä vaiheessa, että tämä päivä joko ratkaisee tai katkaisee koko reissun. Sateesta en pussikeksintöni ansiosta liiemmin enää välittänyt, mutta oikeastaan koko Norja-osuudelle lupailtu vastatuuli voisi pahimmillaan hidastaa reissua niin, ettei isommille teknisille olisi esimerkiksi huonokuntoisella Gargiaveienillä ollut enää aikaa. Näillä mietteillä ja kymmentä yli kahdeksan minäkin pääsin lopulta takaisin tien päälle.

Norjan raja ja somepostausta valmisteleva Iida Rahikainen.

Puolitoista tuntia ja nelisenkymmentä kilometriä myöhemmin edessäni oli pohjoismaisten öljysheikkien, arveluttavan hyvin menestyneen murtomaahiihto-maajoukkueen ja lukuisten vuonojen kotimaan alkamisesta kertova kyltti. Huikkasin kylttiä kuvanneelle Iidalle moikat ja jatkoin matkaa samalla tasaisella vauhdilla kohti Kautokeinon Rema 1000-myymälää (eli Rematoriota). Tuuli oli onneksi ollut tähän saakka vielä sen verran maltillinen, että ne huonoimmat aamulla vallinneet tunnelmat olivat väistyneet pois mielen päältä.

Mikko Karppinen, Rema 1000, ostokset.

Vesi... eiku sähkötorni.

Kautokeinon Reman eteisestä tavoitin nimikaimani Karppisen lataamassa puhelintaan aavistuksen kyseenalaisen näköisen tukiaseman katolla. Kummallakaan meistä ei tuntunut olevan tulenpalava kiire minnekään, omalle pysähdykselleni olin varannut noin tunnin aikaa. Ajatuksena oli katsoa rauhassa millainen valikoima Norjalaisissa kaupoissa olisi ja etsiä mahdollisimman hyvät vastaavuudet Suomesta löytyneille luottoeväille (suklaapatukat, proteiinipirtelöt, tuoremehu, sämpylät ja ilmakuivattu kinkku). Ostokset löytyivät hieman etuajassa ja moikkasin vielä eteisessä akkujaan lataavalle Mikolle sekä kauppareissuni aikana Reman eteiseen saapuneelle Iidalle jälleen kerran hyvää matkaa. 

Kaupan pihalla puhelimeni kartta näytti kovin tyhjältä kunnes keksin laittaa dataroamingin päälle. Samalla pääsin vielä kokeilemaan paikallisen uteliaan kanssa kuinka ruosteessa kouluruotsini olikaan, ennen lyhyttä pyrähdystä läheltä bongaamalleni lounaspizzalle.

Pellemobiili ja kuplavolkkari.

Lounasaika.

Kautokeinon Pit Stop Cafen kuplavolkkari toivotti sateessa puolitoista tuhatta kilometriä polkeneen matkaajan jotenkin erityiselllä tavalla tervetulleeksi ja pizza maistuikin todella hyvältä. Pizzan kanssa ahertaessani kuivattelin hieman kenkiäni, vaihdoin kuivat sukat sekä ynnäilin Google Sheetsiin naputtelemastani aikataulusta pitäisikö matkavauhdille tai tauoille tehdä jotakin. Ei tarvinnut, olin 20 minuuttia kotona suunnittelemaani aikataulua edellä! Aikataulupaineiden väistyttyä kurkistin myös Twitterin, jossa reissussaan hieman meitä muita paremmin edennyt Matti Koivuranta tiesi kertoa, että Haltilla oli lunta!

Norja.

Lounastamisen jälkeen jatkoin hyvillä mielin takaisin sateeseen, mutta noin tunnin polkemisen jälkeen oloni oli edelleen kuin olisin syönyt ison kiven. Välitys tuntui loppuvan mäissä kesken ja hengittäminenkin oli jotenkin oudon työlästä. Lopulta jouduin pysähtymään ja ajattelin että kohta oksennetaan, mutta ylävartaloa suoristaessani tajusin ettei vika ollutkaan minussa - vaan norjalaisissa vähittäismyyntipakkauksissa. 

Kuorman uudelleenjärjestelytauko.

Annoskokoiset proteiinipirtelöt ja kaakaot myydään Suomessa tyypillisesti 2.5dl pakkauksissa, kun taas Norjassa ne ovat 3.3dl kokoisia. Ero on pieni, mutta jerseyn takataskuun tungettuna merkittävän ahdistava. Lyhyttä pakkausharjoitetta myöhemmin matka jatkui taas paljon kevyemmissä merkeissä.

Navigaattori ilman peruskarttaa.

Päivän ensimmäisten 160km navigointi oli oikeastaan suoran tien ajamista ulkomuistista  Gargiaveienin alkuun saakka. Reittini olin piirtänyt Maasin kautta, mutta koska ylimääräistä tarvetta kaupassa käymiselle (tai mäkien kiipeämiselle) ei tuossa kohtaa ollut, vaihdoin navigaattorin karttalehdelle varmistaakseni, että jatkuihan se reitti tätä samaa tietä pitkin kuten muistelin. Tässä kohtaa läpsäytin itseäni otsaan Pertti Pasasen tavoin - eh, nimittäin - peruskartta on hyvä ladata navigaattoriin ennen ulkomaanreissuja.

Kartta latautuu, kunhan jono etenee.

Pysähdyin Maasin paikkeilla hetkeksi naputtelemaan ATK:ta, mutta Wahoon sovellus ei suostunut lataamaan Norjan karttaa ilman wifi-yhteyttä. Onneksi reitti Altaan saakka oli sen verran suora ettei puhelimenkaan kanssa navigointi tuottaisi ongelmia tai hidastaisi matkaa. Gargiaveienin alussa olevalla taukotuvalla kävin jälleen vaihtamassa kuivempaa ylle ja syömässä vohvelin ennen kuin jatkoin eteenpäin.

Ylängön tuulista tunnelmaa.

Gargiaveien / Altan vanha postitie.

Gargiaveien / Altan vanha postitie on 46km pitkä vaihtelevan sora- ja kiuaskivipintainen reitti tuulisella ylängöllä ja halusin ehdottomasti edetä reitin huonoimmat osuudet ennen pimeää. Pyöräni rengastus sopii tällaiseen rymyämiseen leveytensä puolesta vielä kohtuullisen hyvin, mutta kuten Kalmakaltiossa, niin Gargiaveienilläkin ongelmaksi muodostui renkaiden olematon kulutuspinnan kuvio, kostea ja renkaisiin tarttuva hiekka sekä paikoin melko tiheästi vesilätäköillä päällystetty tie. Takarenkaan pidon kanssa minulla ei ollut ongelmia, mutta eturenkaan sivuttaispito oli paikoitellen jopa naurettavan huono. Käytännössä kaikki lätäköiden ympärillä olleet kaltevat ja kosteat pinnat tarkoittivat eturenkaan sivupidon poistumista ja tämä teki ajamisesta jatkuvan epämiellyttävää kaatumisen välttelyä.

Gargiaveienin ajokelpoisimpia osuuksia.

Olin myös lähellä kadottaa telttakeppini jonnekin tämän Gargian tien möykkyihin. Erään potkupyöräilemäni alamäen puolessa välissä Peugeot alkoi päästelemään siihen kuulumattomia ääniä ja pysähdyttyäni huomasin, kuinka telttakepit olivat luiskahtaneet ulos satulalaukun läpän alta. Kerran sadetakkini vastaavalla tavalla hukanneena olen kiinnittänyt läpän alla kulkevat varusteet vielä erikseen johonkin laukun soljista ja tämä pelasti telttakepit, jotka nyt roikkuivat pakkauspussinsa narun varassa ja hakkasivat itseään pyörän takalokasuojaan ja takavaihtajaan. 

Lopun alku, Gargiaveienin pakollinen reittipiste Bierdnajohkan ylittävällä sillalla.

Näin jälkikäteen kuvista ja videolta katsoen tie ja sitä ympäröivä ylänköalue oli valtavan hieno, mutta pienessä aikataulupaineessa ja kaluston tai kuljettajan rikkoutumista pelätessä siitä nauttiminen pääsi enimmäkseen unohtumaan. Muutamasta kävelyosuudesta huolimatta aikatauluni "pois täältä ennen pimeää" piti kutinsa varsin hyvin ja kohti Altaa laskeutuva kestopäällystetty tie oli päivän päätteeksi varsin mukavaa lasetusta. Jarruttamatta paras, sano.

Altaan saapuessani jarrutin sentään hauskasti nimetyn Possukopan extra-kaupan pihalle, josta ostin jälleen kerran kuorman täyteen samoja eväitä kuin aina ennenkin. Olin puoliksi harmissani siitä, että olin varannut AirBnB-majoituksen jo Altaan, sillä menohaluja ja jaksamista olisi ollut vielä pidemmällekin. Päätin silti yöpyä Altassa, sillä majapaikan kuvauksessa mainittu kuivausrumpu ja WiFi-yhteys olivat liian suuri houkutus jättää käyttämättä.

Navigaattori ja kartta.

Majapaikassa toistin tutun rutiinin: iltapalaa, eväät jääkaappiin, laitteet lataukseen ja märät kamat kuivumaan. Tämän jälkeen kävin pesulla ja ladoin päivän videot aikajanalle. Ennen nukkumaanmenoa sain vielä majapaikan wifiin yhteyden ja sitä kautta sain ladattua Norjan kartan reittiviivani kaveriksi navigaattoriin.

Kuudes, lyhyen tuntuiseksi jäänyt päivä sisälsi 14 tuntia 45min ajoa ja matka eteni 213km.

Lue myös Ruska-retken neljäs osa.