Ruska 2022 - suuri suomalainen pyöräily/kulttuuri/syömistapahtuma.
Tämä on Ruska 2022 -raporttini toinen osa. Valmistelevat toimenpiteet ja vastaus kysymykseen "Mikä on Ruska-pyöräily" löytyvät tapahtumaraporttisarjani prologista ja matka Imatralta tämän tarinan alkuun on luettavissa matkakertomuksen ensimmäisestä osasta.
Kolmas ajopäivä - Pororajalta pohjoiseen
Kolmannen päivän aamu alkoi hieman ennen päivän valkenemista pakkaamalla edellisenä päivänä roskakatokseen levittäytynyt pyöräilijä takaisin ajokuntoon. Kun olin saanut katokseen kuivumaan ripustamani teltan ja muut tavarat takaisin laukkuihin, leikkasin illalla / yöllä aloittamani videoblogin loppuun samalla kun söin aamupalaa otsalampun valossa. Tässä yhteydessä huomasin, kuinka ihmismieli toimii toisinaan hyvin erikoisilla tavoilla.
Olin majoitteita levitellessäni varmistanut katoksen seinällä sijainneesta tyhjennysaikataulusta (ja astioiden täyttöasteesta), että tyhjennys oli juuri tehty, eikä minua siten ainakaan kovin todennäköisesti yllätettäisi nukkumasta tästä hieman epätyypillisestä paikasta. Samaa nuottia noudattaen olin myös ajoittanut lähtöni siten, että todennäköisyys jonkun sattumanvaraisen kyläläisen paikalle saapumisesta olisi melkoisen pieni. Todennäköisyyksiä ajatellessa pieni ei kuitenkaan ole sama kuin olematon...
Noin puolessa välissä aamupalaa katoksien viereen kaartoi auto. Syystä tai toisesta paras mieleeni tullut ratkaisu kummallisen kohtaamisen, sekavien selittelyiden ja mahdollisen nolostumisen välttämiseksi oli sammuttaa otsalamppu, mennä kyykkyyn ja toivoa että tuolla satunnaisella kansalaisella olisi mukanaan vain ei-sekajätteenä kierrätettävää poisheitettävää. Noin kolmen sekuntia kyykisteltyäni tajusin, että valitsemani strategia ei ehkä sittenkään ollut se paras mahdollinen jos haluaisin välttää todella kummallisen kohtaamisen. Kaikkien osapuolien onneksi autoilija poistui paikalta käymättä sekajätöskatoksella ja matkani pääsi jatkumaan kohti Taivalkoskea hieman aamuviiden jälkeen.
Kohti Taivalkoskea. Reissun ensimmäiset porot.
Saapuminen Taivalkosken ABC:lle.
Aamun ensimmäinen etappi taittui kevyesti ja mukavissa tunnelmissa hienoa auringonnousua ja satunnaisia poroja katsellessa. Saapumiseni ajoitus kello 8:00 aukeavalle Taivalkosken ABC:lle oli myös vähää vaille täydellinen ja kävelin ovesta sisään kokonaista yhtä minuuttia yli kahdeksan. Taukopaikan suunnitelmana oli syödä suur-annos puuroa, sämpylöitä, kahvia ja/tai muuta aamupalaksi kelpaavaa, täyttää vesipullot sekä ladata vara-akkuja niin paljon kuin tunnissa ehtisi. Virtapankkien lataamiseksi Taivalkoskella joutui tekemään hieman myyräntyötä, sillä kaikki asiakastilojen puolella olevat sähköpistokkeet olivat näppärästi koteloituna lämmityspattereita peittävien rimoitusten taakse.
Pienen äheltämisen jälkeen sain kuitenkin pujoteltua laturit paikalleen ja pääsin syömään paninia, sillä puuroa ei täältäkään huoltoasemalta löytynyt. Edellisen päivän vatsavaivat tuntuivat myös olevan tiessään ja huoltoaseman kahviosta reissuvideon tunnelmiin tarttui melko tavalla tyytyväinen ja munkkia mutustava matkaaja.
Posiontie (863).
Aamutoimet polkupyörän kyydissä.
Taivalkoskelta matka eteni aamutoimien ja muutaman poron saattelemana kohti Posiota ja Livojärven ylittävää kannasta, eli Ruskan toista valinnaista pakollista reittiosuutta (control 1 parkour option 1). Tällä osuudella hyvin alkaneeseen päivääni muodostui pari ikävää säröä: ennen Livojärveä edellisen päivän vatsavaivat palasivat ja jo kertaalleen korjaamani ohjainlaakeri aloitti epämiellyttävän klonksahtelun ylämäkiä kiivetessä.
Kuloharjun hautausmaan "toimisto".
Kuloharjun hautausmaan WC:ssä viettämäni tauon yhteydessä minulla oli hyvää aikaa miettiä mitä ohjainlaakerille pitäisi oikein tehdä. Laakeri piti ainakin saada kireälle ja asettumaan siten, ettei ongelma enää toistuisi, mutta tätä varten piti ensin selvittää miksi laakeri ylipäätään löystyy.
Ymmärrettävä, mutta silti perin hämmentävä kyltti.
Laakereita pohtinut ajatuksenjuoksuni otti hetkeksi kummallisen tangentin katseeni osuessa WC:n sisäseinälle naulattuun kylttiin, joka ensin hieman nauratti, mutta sitten hämmästytti ja jätti lopulta enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Onko kyltissä tahaton vai tahallinen kirjoitusvirhe? Miksi seurakunnan WC:ssä olevalla kyltillä pitää erikseen ilmoittaa, että seurakunta ilmoittaa? Kuka naulaa kyltin seinään yhdellä naulalla keskeltä kylttiä ja pitääkö tästä etsiä symboliikkaa (se kuuluisa INRI-plakaatti ristillä)? Miksi kyltissä viitataan Moos 3:20 vaikka sellaista paikkaa ei ole Raamatussa? Tarkoitetaanko viittauksella 3. Moos. kirjan 20 lukua (=rangaistusmääräyksiä enimmäkseen sukupuolisiveellisyyttä loukkaavista teoista) vai 2. Moos kirjan 20 lukua (=kymmenen käskyä)? Älä varasta (2. Moos. 20:15) olisi se looginen jae, mutta ei kyltissä niin lue. Onko kyltin tarkoituksena sittenkin kannustaa utelias sielu tutkimaan Raamattua? Siinä tavoitteessa kyltti totta vie onnistui.
Ylimääräisen löysän poistamisen jälkeen palautin mietteeni jälleen käynnissä olevaan polkupyöräilytapahtumaan. Hetken ohjainlaakeri-asiaa tutkittuani totesin, että olin valmistelukiireissäni asentanut stemmi-adapterin aivan liian alas, sillä adapteri osui kiinni ohjainlaakerin lukkomutteriin. Todennäköisesti tämä kontakti oli avannut mutterin siinä yhteydessä kun pyöräni kaatui Katajapuron putouksella siten, että ohjaustanko vääntyi vinoon ja ilmeisesti sama kontakti oli myös estänyt mutteria kiristymästä kunnolla sitä Hyrynsalmella kaupan pihalla kiristellessä. Ongelma olisi helppo korjata nostamalla adapteria pari milliä ylöspäin ja kiristämällä laakeri, mutta ongelma ei ratkeaisi ilman sopivia työkaluja, eli ei ainakaan ennen Posiota.
Livojärven kannas.
Livojärven kannaksen kohdalla soitin Posion Säästötaloon ja pyysin heitä varaamaan putkipihdit ja ruuvilukitetta kassalle. Posion varalle laatimani suunnitelma oli lyhyesti seuraavanlainen:
aja Säästötalolle ja osta työkalut
tee laakeriremontti
käy lounaalla
käy kaupassa
poistu Posiolta
Laakeriremontin työkalut.
Sininen ruuvilukite kiristetyn ohjainlaakerin välissä.
Suunnitelman noudattaminen onnistui hienosti ja puolitoista tuntia myöhemmin matka jatkui taas kohti Jyrävää ja seuraavaa kontrollia.
Maisemia Posiolta Oulangan kansallispuiston suuntaan.
Oulangan kansallispuiston ja pakollisen talutusosuuden lähestymisen pystyi havainnoimaan useammankin kanssarandoajan ilmestymisestä reitille. Iida Rahikainen ja Mikko Karppinen ajoivat vastaan jo Juumantiellä ja ratsailta poistumiseni yhteydessä vaihdoin muutaman sanan juuri putoukselta lähtöään tehneen Jyrki Rasinperän kanssa.
Kansallispuiston alueella polkupyörän ajaminen olisi ollut maaston puolesta hyvinkin mahdollista, mutta valitettavasti säännöissä kiellettyä. Valitsemani pohjoisempi reitti rastipaikaksi määritellylle Siilastuvan majalle sisälsi noin kaksi kilometriä talutettavaa matkaa ja käytännössä reitti oli sen verran hyväkuntoista, että osuuden pystyi portaikko-osuutta lukuun ottamatta hölkkäämään pyörää taluttaen.
Portaikko Siilastuvalle vievän reitin varrella.
Laskeutumisstrategia.
Portaikoista oli toki maininta Ruska-oppaassa, mutta niiden mittakaava kieltämättä hieman yllätti. Alun tuplakaide-osuuden jälkeen pyörää pystyi onneksi taluttamaan portaiden reisilankkua pitkin ja matkanteko ei tästä harrasteesta huolimatta liiemmin hidastunut. Siilastuvalla paria Jyrävästä ja polkupyörästä otettua kuvaa myöhemmin edessä oli sama reitti takaisinpäin.
Jyrävän putous Oulangan kansallispuistossa.
Siilastupa ja Peugeot.
Putoukselta poistuttaessa etelän suunnasta lähestynyt saderintama antoi ensimmäiset pisaransa ja laitoin sadetakin päälle talutusosuudelta poistuttaessa. Lähtöä tehdessä onnistuin tupeloimaan pehmeällä ja hieman kosteaksi muuttuneella alustalla itseni nurin ja tämä pyllähdys lähinnä nauratti. Kyseessä olivat ne klassiset SPD-pannut, eli en yksinkertaisesti ehtinyt irrottaa jalkaa lukkopolkimesta etupyörän sortuessa pois alta.
Tauko paikalla.
Illan hämärtyessä Matti Lupari ja Tuukka Kirsi ajoivat minua vielä vastaan ennen Juumantieltä kohti Sallantielle menevää oikaisua. Tällä näppärän sora/sepelipäällysteisellä reitillä olikin jälleen monenlaista vääntöä sekä ylämäkien että muiden kehollisten suoritteiden kanssa, hämärän hiljalleen laskeutuessa komeiden maisemien ylle. Juuri päällystetylle Sallantielle kääntyminen tasoitti jälleen sekä reitin että vatsan ja kolmannen ajopäivän viimeinen 90km kohti reissun ensimmäistä oikeaa sisäyöpymistä sujui lopulta melko mutkattomasti.
Sallantie.
Ensimmäinen soolotonni täyttyi vesisateessa ennen Sallaa.
Ensimmäinen täysin soolona ajamani 1000km pyörähti mittariin hieman ennen Sallaa klo 22:46, mikä tietysti nosti tunnelman kohti kuvitteellista kattoa. Yösijaksi AirBnB:stä varaamani Kirmoitalon huone ei silti saapunut yhtään liian aikaisin, sillä ennen Sallaa energiavarastoni alkoivat jälleen olla melkoisen tyhjät molemmilla puolilla henkis-fyysistä tankkia. Päivän ajamisen rasituksien lisäksi noin puolesta tunnista tuntiin välein tapahtunut puolipakollinen paskominen ei ollut herkkua sen enempää kuin helppoakaan, tämän lisäksi täpärästi Jyrävällä väistämäni saderintama sai minut kiinni noin puoli tuntia ennen yöpaikkaa. Perille pääsy oli helpotus, eikä suihkua, eväitä, välinehuoltoa ja videoblogin leikkausta myöhemmin unta tarvinnutkaan kauaa houkutella.
Kolmannen ajopäivän saldona oli 19,5 tuntia liikettä ja 322km edettyä matkaa.
Neljäs ajopäivä - Sallasta Sodankylään
Neljäs aamu valkeni hieman aiottua myöhemmin välinehuollon toisen kierroksen merkeissä, kun satulalaukkua kiinnittäessäni huomasin tarakan taipuneen jonkin verran mutkalle.
Tarakan suoristus ja kiinnikkeiden siirto.
Pientä vääntelyä ja tukien uudelleensijoittamista myöhemmin tarakka oli taas etenemiskelpoinen ja siirryin majapaikasta Sallan S-marketille ostamaan eväät joiden kanssa pärjäisi tarvittaessa vaikka koko päivän. Eväitä tuli paitsi syötyä aamupalaksi, mutta myös hamstrattua sen verran runsaasti, että niiden mukaan mahduttamisesta olisi itse asiassa muodostunut pienimuotoinen ongelma, ellen olisi reissuun lähtiessäni erikseen pakannut mukaan tyhjää tilaa tätä nimenomaista etappia varten.
Lähtövalmis pyörä Sallan S-marketin pihassa.
Meininki oli kuin räppärillä entisessä auto-ohjelmassa: "Yo dawg we heard you like packing so much, so we put bags in your bags so you can pack while you pack". Suurin osa ostoksista mahtui laukkujeni kätköistä kaivelemieni bönthöpussin ja erillisen tankolaukun tarjoamaan lisätilaan, kaksi litran nestepakkausta (play-maitokaakaota ja sekamehua) kiinnitin lisäksi kuminauhalla ja irtoremmeillä laukkujen päälle. Ulkoilmailua vastaan kapinoiville huulilleni ostin lisäksi huulirasvan. Tätä en kotona muistanut lisätä varustelistalle, sillä edellisestä yli neljä päivää kestäneestä ulkoilmassa oleilustani oli laskujeni mukaan jo melkein pari vuosikymmentä aikaa <lisää inttijuttu>.
Sallasta kohti Naruskaa.
Tämä oli näin jälkikäteen ajatellen ehkä se Ruskan vaikein aamu: olo oli apea, väsynyt ja jopa piirun verran pessimistinenkin, sillä mielessä väijyi mahdollisuus, että tämä olisi ehkä se päivä jolloin retki jää kesken. Vatsaongelmat olivat verottaneet sekä matkavauhtia että energiavarojani ja tiesin, ettei kolmas päivä samaa ongelmaa mahtuisi enää reissulle varaamaani marginaaliin. Ajattelin silti ajavani ainakin Naruskan retkeilymajalle saakka, siellä olisi helppo tehdä päätöksiä jatkosta.
Kolmisenkymmentä kilometriä Sallasta eteenpäin normaalin tuntuinen veto oli kuitenkin taas päällä, mieliala juksattu takaisin positiivisuuden puolelle ja matka kääntyi kestopäällysteeltä kohti Naruskan 120km pitkää soratie-osuutta. Kymmenkunta kilometriä leimalle, kuinka vaikeaa se voisi muka olla?
Ruskainen maisema.
Matti Hellqvist, we meet again!
Hyväkuntoinen soratie ennen Naruskan retkeilymajaa ja toista leimapistettä olisi itse asiassa ollut täysin yllätyksetön ilman Matti Hellqvistin hiljalleen lähestyvää takavaloa. Sain Matin kiinni pari kilometriä ennen kontrollia ja saavuimme sallitun aikakiintiön rajoissa tapahtuneen jutustelumme jälkeen retkeilymajan aamupalapöydän ääreen lähes yhtä aikaa. Leima, vasta paistettuja sämpylöitä ja kahvia, voiko olla parempaa!
Viiden euron autuus: sämpylöitä, kahvia ja tarinoita!
Retkeilymajan mukavaan ja ihmisen kokoiseen tunnelmaan olisi ollut helppo jäädä viipyilemään pidemmäksikin toviksi, sillä sisällä oli lämmintä, sämpylät erinomaisia ja isäntäväen kanssa oli mukava jutustella. Minulle jäi Naruskan kontrollilta leiman lisäksi matkaan todella hyvä mieli, vaikka taustalla väijyvissä sävyissä hieman mietityttääkin kuinka kauan Ruskan tämänvuotisen kaltainen reitti on ylipäätänsä mahdollista järjestää. Naruskan retkeilymajan kaltaiset erämaa-alueella sijaitsevat palvelut, joissa (Tuntsa pubia lukuunottamatta) diskon jytkeestä ei ole tietoakaan vaikuttavat harmi kyllä olevan valitettavan katoava osa suomalaista yhteiskuntarakennetta ja/tai kulttuuria - haja-haja-asutusalueiden palveluita pyörittävät henkilöt lähestyvät eläkeikää ja jatkajia ei tahdo oikein löytyä.
Kohti Kullaojaa.
Erämaamaisemia.
Kodikkaasta tunnelmasta oli kuitenkin siirryttävä eteenpäin. Väsy oli tiessään ja seuraava vesiputous oli lähes nurkan takana, vaikkakin reissun ennalta arveluttavimman oloisen reittiosuuden varrella. 120km vaihtelevan kuntoista hiekka/sora/kivitietä keskellä erämaa-aluetta, mikäpä siinä sitten pyöräillessä.
Väriläiskä erämaassa.
Leipuri Hiiva?
Ennen Kullaojan esterataa matkalla näkyi jo varsin hienoja Ruskan värejä ja leipuri Hiivan kotikatu. Rastia lähestyttäessä tiepäällysteen raekoko kasvoi, mutta ajoura oli vielä melko puhdas ja matka eteni mukavasti.
Vesiputous lähestyy.
Mikko Karppinen, Ruska-hattu #37
Mikko Nieminen ja polkupyörä.
Putoukselle johtava polku oli merkitty Mikko Karppisella ja GPS:n korkeuskäyrällä. Polulla olisin kaivannut hieman järeämpää rengastusta ja vastaan tulleet ulkoilijat olivat oudon huvittuneita pyöräänsä kantavasta hahmosta.
Kullaojan vesiputouksen portaiden yläpää.
Kullaojan vesiputouksen portaiden alapää.
Kullaojan vesiputous.
Putoukselle johtava portaikko oli märkä ja sen alkuosa oli superjyrkkä, joten turvallista lähestymistaktiikkaa täytyi pohtia useammankin kerran. Päädyin lopulta taaperotekniikkaan, eli kävelin portaat takaperin alas kaiteesta kiinni pitäen ja polkupyörää oikealla puolella kantaen. Twitteristä löytämieni tunnelmien perusteella tein tässä kohtaa kuvitteelliseen muistikirjaani myös lisäyksen, jossa kaikkia Ruska-rasteja lähestytään jatkossa vain ja ainoastaan päivänvalossa.
Suora tie.
Masentunut maitokaakao.
Rastilta pois päästyäni tie ei varsinaisesti parantunut. Ensimmäisen kahden kilometrin jälkeen matkalle varaamani maitokaakao pomppasi pois kiinnityksensä syleilystä suoraan eturenkaani alle ja lopputuloksena oli ns. Jokisen eväät. Hieman tämän jälkeen Nesteen säiliökuorma-autoa ajanut mäntti teki reissun vaarallisimman ohituksen alamäessä sellaisessa paikassa, jossa tie oli käytännössä yksi ajoura.
Tuossa kohdassa tie oli suora ja näkyvyys hyvä. Tiehen muodostuneen ajouran ulkopuolella oli melko paksulti 3-5cm kokoista irtonaista sepeliä ja nopea pysähtyminen pitkässä alamäessä ajouran ulkopuolelle oli kapean pientareen ja vauhdin vuoksi hankalaa, ohittamisesta puhumattakaan. Kun huomasin, että muutaman sata metriä takanani tulee kuorma-auto, irrotin tien puoleisen jalan polkimelta ja nostin käden ylös merkiksi pysähtymisaikeistani, samalla kun otin pyörästä vauhtia pois. Liikenne on yhteispeliä, niinhän sitä sanotaan, joten päätin pysähtyä.
Kun kuulin ettei takaa lähestyvä kuorma-auto pysähtymismerkistäni huolimatta hiljennä, tilanne meni jonkin verran ihon alle, sillä erämaa-aluella kuorma-auton alle jääminen tai penkereen alas kieriminen sepelipatjan päällä ei erityisesti houkuttanut. Pysähtyessäni meinasin kaatua kahdesti, ensin sepelipatjan päälle siirtyessäni ja heti perään kuorma-auton ja ilmavirran humahtaessa ohi. Keskityin sen verran kovin pysymään pystyssä, etten ehtinyt nähdä edes auton rekisterinumeroa. Niin suurta jumalautaa ja kaikenlaista muuta perkelettä ei varmaankaan löydy, että tuo kuorma-auto -juntti olisi niitä peräänsä huutaneen pyöräilijän kidasta kuullut, mutta seuraavan parikymmentä kilometriä toivoin, että kyseinen ääliö näkyisi jossakin mutkassa tieltä suistuneena, ihan vaikka vain keskustelunavauksena.
Matka jatkuu.
Hieman rauhoituttuani kello alkoi näyttämään siltä, ettei Savukosken kautta kiertämisessä olisi aikataulun kannalta enää mitään järkeä, joten pysähdyin selvittelemään missä kohtaa pitäisi seuraavan kerran yöpyä. Sodankylä näytti olevan saavutettavissa, joten aloin soittelemaan listalle valmiiksi katsomiani majoituspaikkoja läpi, vain huomatakseni, ettei kännykässä ollut kenttää. Muutaman pysähdyksen jälkeen sain lopulta yhteen paikkaan yhteyden, mutta kuuluvuus oli edelleen sen verran huono, että sanoin soittavani varauksen loppuun heti kun pääsen pois erämaasta.
Erämaa-alue ja soratie loppuivat Marttiin noin iltaseitsemältä. Martissa pidin lyhyen evästauon, jonka aikana vaihdoin kuivat sukat ja soittelin alustavan huoneistovaraukseni Sodankylästä loppuun. Martista matka jatkui vesisateessa suorinta tietä kohti Sodankylää ja hämärtyvää iltaa. Matkalla tarjolla olleen museotien jätin ajamatta, jolloin ainoa mutka matkassa oli ankea ja äärimmäisen suora tie.
Suora kohti Sodankylää.
Sateinen Sodankylä 13.9.2022 klo 23:24.
Noin sadan kilometrin siivu kohti Sodankylää oli valmis vähän vaille puoli kaksitoista yöllä. Majapaikkaan saapuessani minulle selvisi, miksi varaamani huoneisto oli aavistuksen tyyriin tuntuinen: olin epähuomiossa tai huonosta linjasta johtuen varannut kokonaisen kerrostalokolmion! Vaan eipä mitään, kaikkien tavaroiden kuivattaminen oli verrattain helppoa, sillä patteripinta-alaa riitti. Illan päätteeksi kuivailin vielä hiustenkuivaajalla kaikki kolme paria märkiä hansikkaitani samalla kun leikkasin päivän videon voiceoveria vaille valmiiksi ennen oikein maistuvia unia.
Neljäs ajopäivä oli "lyhyempi" 14,5 tuntinen ja matka eteni tuossa ajassa 241km.
Matkan seuraavista vaiheista voi lukea lisää matkakertomuksen kolmannesta osasta.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti