Kolikossa on aina kaksi puolta

Money in, money out.

Ihmiset ajattelevat rahasta kovasti eri tavoin. Lueskelin viikonloppuna Roomalaiskirjettä ristiin rastiin eri käännöksien välillä ja sieltä eräs jae nosti tämän rahakysymyksen esille hieman kansainvälisemmässä mielessä (suomi vs. englanti):

• 1992: Työntekijälle maksettua palkkaa ei katsota armosta saaduksi vaan ansaituksi.
• 1938: Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta.
• ISV: Now to someone who works, wages are not considered a gift but an obligation.
• WEB: Now to him who works, the reward is not counted as grace, but as debt.
• KJV: Now to him that worketh is the reward not reckoned of grace, but of debt.
  (Roomalaiskirje 4:4)

Suomenkieliset ev.lut käännökset käyttävät jakeen lopussa sanaa ansio. Englanninkieliset käännökset käyttävät hieman vaihtelevasti joko obligation (=velvoite, velvollisuus, sitoumus) tai debt (=velka). Jakeen perusteella löysin itseni pohtimasta yksinkertaista kysymystä, johon oli kuitenkin melko vaikea löytää yksiselitteistä vastausta: Mikä ero on ansiolla ja velalla?

Talouskriisibonus!

Ensin ajattelin pohtia asiaa työntekijä vs. työnantaja -asetelmasta käsin. Jotenkin tästä Roomalaiskirjeeseen ja jaejaksoon sinänsä liittymättömästä sivuhuomiosta kuitenkin nousi mieleen nykyinen taloustilanne. Talouskriisin myllerryksessä painivat länsimaat eivät nimittäin todellakaan tunnu tietävän vastausta tähän ansiota-vai-velkaa -kysymykseen. Velkaa on nähtävästi totuttu pitämään jo ansaittuna rahana ja nyt takaisinmaksun koittaessa ollaankin sitten ongelmissa. Jälkiviisaana on tietysti helppo huudella.

Minun käsitykseni mukaan ansio on jo tehdystä työstä maksettava korvaus, siinä missä velka on etukäteen annettu maksu lupauksesta tehdä työtä. Ansaitseminen ja velkaantuminen siis liittyvät kyllä toisiinsa ja työntekoon, mutta niiden välissä on aina se "kolmas lanka", joka ei saisi katketa - luottamus. Jotta kukaan voisi ansaita mitään, hänen täytyy ensin luottaa siihen, että työnantaja todella maksaa työstä lupaamansa korvauksen. Toisaalta jos joku ottaa velkaa, hänen täytyy ensin ansaita velkaa myöntävän tahon luottamus siitä, että velka tulee maksettua takaisin.

Ongelmaksi muodostuu kahden osapuolen väliin pesiytyvä moraalikato: suurta, velaksi otettua (tai omaa) setelitukkua vivuttamalla on mahdollista saada aikaiseksi uusia ja yhä suurempia velkoja, sillä äkkiseltään näyttää kuin velallisen olisi helppo maksaa lainansa pois milloin tahansa. Toisella puolella yhtälöä saman velanantajan on helppo ottaa omaa velkaa käyttämällä edellä myöntämiään velkakirjoja omien lainojensa vakuutena. Aikaa myöten todellisuus pääsee hämärtymään ja velkataakka jatkaa kasvuaan.

Kulutuksen kultapossut

Maailmalla tällaista käytösmallia, jossa "kakkua syödään ja säästetään samaan aikaan" nimitetään käsitykseni mukaan Reaganilaiseksi talouspolitiikaksi (jonka kuningasajatuksena oli, että veronalennukset yhdistettyinä velanottoon luovat talouskasvua). Koska syöminen ja säästäminen on yhtä aikaa käytännössä mahdotonta, tällaisen taloudenhoidon seurauksena on yleensä yletöntä kulutusporsastelua. Tällöin päädytään käyttämään samaan aikaan sekä omat ansiot, että velaksi otetut pääomat. Joku minua viisaampi on todennut velan olevan "tulevaisuudesta tähän päivään siirrettyä hyvinvointia". Tästä on helppo tyhmemmänkin todeta, että mikäli kaikki huomiselle varatut kakut syödään jo nyt, ei tulevaisuutta ajatellen jää jäljelle mitään ja edessä ovat kurjat juhlat.

Kahdenvälisissä veloissa (esim. sinä ja minä) luottamukseen liittyvät ongelmat ovat vielä kohtuullisen helposti hallittavissa. Talouskriisiä ajatellen vastassa on kuitenkin kansainvälinen kenttä, jossa kuka tahansa voi olla velkaa kenelle tahansa ja ilmeisesti vielä kuinka paljon tahansa. Koska näitä aiempia sitoumuksia ei aina pystytä luotettavasti selvittämään, eikä toisaalta ihmisten ahneudella tunnu olevan minkäänlaista määrää, lopputuloksena huomataan että velkajunan alle jäänyttä Eurooppaa elvytetään kilpaa. Velaksi.

Kaikki tiet johtavat Roomalaiskirjeeseen

Sivuraiteilta takaisin alkuperäiseen tekstiin palattuani totesin, että tässä olisi mielenkiintoinen paikka tehdä hieman tutkimustyötä. Miten kansanryhmien sisälle muodostuneet ajatus- ja käyttäytymismallit ovat vaikuttaneet Raamatunkäännöksissä käytettäviin ilmaisuihin? Esimerkiksi tämän Roomalaiskirjeen jakeen perusteella olisi hauska tietää, kuinka moni niistä EMU:n jäsenvaltioista, jonka kielialueen käyttämässä käännöksessä käytetään sanaa "velka", on taloudellisissa ongelmissa verrattuna niihin jäsenvaltioihin jotka mieltävät saman sanan olevan "ansiota". Ainakin alkukielen (kreikka) sana opheilema [οφειλημαon] tarkoittaa sanakirjan mukaan jotakin, mikä on lainattua...