Sano orja, kun käyt Facebookissa

"Futista kavereiden kanssa pihalla." Jos tässä lauseessa on kolme vierasta sanaa, olisi ehkä syytä huolestua, sillä liikunta, oikeat sosiaaliset kontaktit ja ulkoilma ovat täysiä vastakohtia verkossa tapahtuville facebook/pokemon/minecraft/jne -seikkailuille. Netti on hyvä asia tiettyyn pisteeseen saakka, mutta niin paradoksaalista kuin se onkin, niin jatkuva ärsykkeillä tykittäminen passivoi.

"Lapsista ja nuorista, jotka viettävät useita tunteja päivässä videopelejä pelaten ja Facebookissa roikkuen, kasvaa hamsterin keskittymiskyvyllä varustettuja narsisteja." [Kauppalehti 19.4.2013, takakannen artikkeli "Playstation-lapsella on uhkapelaajan aivot"]

Siinä se taas tuli. Kauppalehden takakannen juttu nosti aina silloin tällöin minullakin mielessä käyneen ajatuksen ihan kahvipöytään saakka. Artikkelissa lainaillaan Oxfordin yliopiston (aivo)tutkija Susan Greenfieldin ajatuksia, joka on viimeisen puolen vuosikymmenen aikana tutkinut sekä kommentoinut alaansa liittyviä tutkimuksia. Kovin raflaava ja mielenkiintoinen väite, tämä hamsterijuttu, joten olin lähes pakotettu tarkistamaan puheiden alkuperää ja myös kurkistamaan mitä muut tutkijasta ajattelevat.

Kauppalehti 19.4.2013:
 "Playstation-lapsella on uhkapelaajan aivot"

Johdantopohdinto

Artikkelista löytyvät lainaukset ovat melko pitkälle linjassa Susan Greenfieldin aiempien ajatuksien (esim. vuonna 2010 parlamentin ylähuoneelle pidetty puhe tai mielipidekirjoitus Sydney Morning Herald:issa) kanssa. Vaikka kaikkia Kauppalehden artikkelissa olleita lainauksia en näistä lähteistä löytänytkään ja vaikka tutkija on kerännyt myös hieman kysymysmerkillä varustettua palautetta tavoistaan tehdä tieteellisiä julkaisuja, niin mielestäni esitetyt väitteet ovat sarjaa "tarpeeksi uskottava".

Tarkoituksenani ei ole tässä yhteydessä ruotia asiaa pohjamutia varten, vaan sanoa oma "Niin just!" -tyyppinen mielipiteeni. Tämänkertainen kirjoitelma onkin eräänlainen vastine tai kommentti Kauppalehden artikkeliin ja sellaisenaan tukeutuu yksinomaan omiin kokemuksiini internetistä, ihmisten välisistä suhteista, mobiilitekniikasta, sosiaalisesta mediasta ja kaikesta vastaavasta ihmistä ympäröivästä metelistä. Koska en ole tutkija (ja tämä on minun blogini), jokainen ottakoon tästä irti mitä saa.

Nintendonapero vai pleikkarimuksu?

No niin. Diginatiivien tutkiminen on lähtökohtaisesti ilmeisen vaikeaa, sillä ennen nykyistä teini-ikäisten ja nuorten aikuisten ikäluokkaa heitä ei ole vielä oikeastaan ollut edes olemassa. Mediakasvatus.fi kertoo diginatiivien olevan "1980-luvun jälkeen syntyneitä lapsia ja nuoria, jotka ovat syntyneet teknologisoituneeseen maailmaan. Kotitietokoneet sekä matkapuhelimet ovat aina olleet heille olemassa ja sukupolvi käyttää luontevasti eri medioita."

Minun kokemukseni internetistä ja sosiaalisesta mediasta kulkevat käsi kädessä niiden koko historian läpi sieltä 1990-luvun alkuajoista lähtien. Silti en luokittele itseäni tähän diginatiivien porukkaan, koska:

1. Laajakaistainen internet-yhteys ja matkapuhelin tulivat ulottuvilleni vasta noin 15-vuotiaana
2. Minulla ei ole Facebook-tiliä
3. Ensimmäisen pelikonsolini hankin vasta yli 20-vuotiaana (ei, Commodore 64 ei ole konsoli, vaan ihka oikea tietokone)
4. Minulle teknologia on apuväline eikä elinehto ja
5. Olen (lyhyitä jaksoja lukuun ottamatta) aina tykännyt oikeasta elämästä enemmän kuin virtuaalisesta sellaisesta.

Tämä tietenkin mahdollistaa tilanteen tarkastelemisen jostakin diginatiivien ja ei-diginatiivien välimaastosta ja auttaa minua arvostamaan ja ymmärtämään elämää myös näyttöpäätteen tai mobiililaitteen ulottumattomissa.

KL:n artikkelin mukaan tutkija jakaa ihmisiä kahteen lokeroon sen mukaan, miten heidän sielunmaisemansa maalautuu. Ensimmäiseen ryhmään kuuluva ihminen tuntee itsensä. Tämän ryhmän jäsenet eivät juurikaan tarvitse ulkoisia ärsykkeitä sisäisten aukkojensa täytteeksi ja he löytävät suuria merkityksiä myös pienistä asioista (hox, kuuntele myös Richard Svenssonin pienistä ja suurista aiheista Turun Vapaaseurakunnassa 13.4.2013 pitämä puhe).

Toinen porukka on sitten sitä äänekästä rokkiporukkaa, joka elää extremen täyteisissä hetkissä huonon itsetuntemuksensa varassa. Tutkija Greenfield on kovin huolissaan narsismin ja lyhytjännitteisyyden lisääntymisestä virtuaalisesti vietetyn elämän seurauksena. Tälle näkemykselle voin huoletta antaa oman ääneni ja lisätä vielä sen, että mielestäni tällainen kehityskulku on alkanut jo ennen internetiä. Televisiolla ja elokuvilla on mahtava voima vääristää aikaa, mikä puolestaan vääristää todellisuudentajuamme. Tästä asiasta kiinnostuneiden kannattaa lukea myös Terry Pratchettin kirjoittama kirja Moving Pictures.

Netissä on kaikki ja siellä ei ole tylsää?

Otetaanpa esimerkkinä ainakin minulle tuttu skenaario: on helppo turhautua kaikenlaisia lifestyle-ohjelmia tai televisiokokkeja katsellessa, kun ei itse pysty samanlaisiin suorituksiin samassa ajassa. Kanavanvaihto ei auta asiaa, sillä samaa tavaraa tarjoillaan joka tuutista. Tähän jekkuun en itse enää kovinkaan usein lankea, sillä kokemuksesta tiedän hieman paremmin: tunti kuvattua materiaalia tuottaa keskimäärin viisi minuuttia laadukasta ja näyttökelpoista televisioviihdettä. Kulissien takana tapahtuu siis paljon sellaista mitä ei näytetä katsojalle koskaan. Jos tätä ei muista, niin itsensä tuntee helposti huonoksi tai aikaansaamattomaksi ja masentuu kun muut skulaa kakkua niin ettei edes kuorrutusta roisku pöytäliinalle.

Internet skaalaa tämän vääristymän useampaan potenssiin. Vailla parempaa tai tutkittua tietoa väitän, että useimmilla diginatiiveilla tiedonhaku tai internetin viihdekäyttö jatkuu ja jatkuu, kunnes netti (tai oma pää) on kahlattu tyhjäksi jostakin sattumanvaraisesta aiheesta. Diginatiivi nettiriippuvainen sukupolvi, tätä ei aiempi ikäryhmä voi kaiketi kunnolla edes ymmärtää, kun asiasta ei ole kokemusta.

Minulle tuli jo pienenä tutuksi sanonta "tylsyys ruokkii mielikuvitusta" ihan positiivisessa valossa. Samaa mieltä on myös Sarah Greenfield, jonka mielestä on vain hyvä, jos lapsi on toisinaan kyllästynyt (=pois netistä?). Tällöin lapsen täytyy itse viihdyttää itseään sen sijaan, että pommittaisi aivojaan jatkuvilla teknologian tarjoamilla ärsykkeillä. Mobiilitekniikan aikakaudella tylsyys on valitettavan katoava luonnonvara.

Pienenä sivujuonteena mainittakoon, että nyt minua ainakin vähän nolottaa. Tässä kaiken kansan edessä nimittäin tunnustan joskus määrätietoisen tarkoitushakuisesti passivoineeni lapsiani televisiolla, kun on tarvinnut estää heitä olemasta tylsistyneitä. Auts.

Kirjastokortti on kansalaisoikeus

"Orjuuttava videopelaaminen ja sosiaalisessa mediassa roikkuminen uhkaa pahimmin kehittyviä aivoja" [KL 19.4.2013]

Muistan vanhempieni joskus tulistuneen minulle, heti kymmentuntisen kuusnepasession jälkeen. Kumma juttu, olisi kuulemma ulkonakin pitänyt joskus käydä. Ala-ja yläasteikäisenä omat kaverini (sekä oikeat että online-sellaiset) pelasivat MUDeja ja vaikka minäkin olen niistä oman osani ottanut, kävin siinä ohessa myös liikkumassa ja samalla luin kirjastoa tyhjäksi parhaan taitoni mukaan.

Yksipuolinen ärsykkeiden syöttö ei kehitä, vaan orjuuttaa. Mielestäni lukutaito on aivan liian arvokasta tuhlattavaksi valmiiksi pureskeltuihin tilapäivityksiin tai elokuvien tekstityksiin. Kirja (tai tosielämän keskustelu oikean ihmisen kanssa) maalaa eteemme monimuotoisia kuvia ja pakottaa meidät samastumaan johonkin muuhun kuin itseemme. Sosiaalinen media palauttaa meidät lapsen tasolle ja saa meidät kiinnittymään vain hyvin kapeaan näkökulmaan. Väitän, että tällaista proosaa lukiessa jo pakostakin tyhmistyy.

Aivokapasiteetti on mielestäni hieman kuin vatsa: jos sitä ei käytä, se kutistuu. Tilapäivityksiensä kautta jopa muuten järkevä tai sosiaalisesti hip aikuinen on nimittäin kuin lapsi, joka innoissaan selittää kaiken tekemänsä tai kokemansa: "Isi, mä sain sukan jalkaan!", "Isi, mä sain toisenkin sukan jalkaan!", "Isi, missä mun kengät on?", "Isi, mä sain kengän jalkaan!", "Isi, menikö se oikeaan...".

Kauppalehden artikkelissa Greenfield siteeraa myös Eric Schmidtiä (Google), jonka mukaan paras tapa ajatella syvällisesti on edelleen kirjan lukeminen. Schmidt on ilmaissut myös huolensa siitä, että tietokoneiden ja netin täyttämä elämä johtaa syvällisen ajattelun katoamiseen. Kauppalehden toimitus kiteyttää tilanteen näin:

"Videopeleissä vaadittava lahjakkuus korreloi tutkimusten mukaan älykkyysosamäärän kanssa. Se ei kuitenkaan lohduta, jos lopputuloksena on keskittymiskyvytön ylipainoinen psykopaatti."

Niinpä. Vaan nytpä minäkin - lapsuudestani huolimatta - naputtelen tietokonetta ihan työkseni. Ja liikun. Ja nautin ystävieni seurasta. Kokeilkaa tekin.

(ps. kuvia en tähän juttuun lisännyt, ihan tarkoituksella.)