 |
| Megamind, © DreamWorks Animation and Red Hour Productions, distributed by Paramount Pictures 2010 |
Elokuva kertoo olosuhteiden uhriksi joutumisesta ja siitä, kuinka vallitsevia ennakkokäsityksiä on ehkä sittenkin mahdollista rikkoa. Elokuvan maailman lapsenomainen viattomuus ja yksinkertaisuus viehättää, mutta silti sekä tarinaan että henkilöhahmoihin on stereotypioista huolimatta ladattu uskomaton määrä syvyyttä ja toisiaan tukevia yksityiskohtia. DreamWorksille tyypilliseen (aikuisille tarkoitetun) lastenelokuvan tapaan myös tekninen toteutus on huippuluokkaa ja Megamind vilisee viittauksia populaarikulttuuriin, joita on sitten hauska bongailla katselun lomassa.
Tyyliltään ja ideoiltaan Megamind sijoittuu jonnekin elokuvien 'Ihmeperhe (The Incredibles)' ja 'Itse ilkimys (Despicable Me)' välimaastoon, eli mitään varsinaisen uutta ja kekseliästä elokuvan maailmassa ei ole. Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja ääninäyttely on huippuluokkaa. Äänimaailmassa on syvyyttä ja aitoa 80-lukulaista rähinää. Teräsmiestä ja Marvel-sarjakuvia parodioiva Elviksen ja Alice Cooperin keskinäinen välienselvittely rokkaakin mm. AC/DC:n ja Gunnareiden tahdissa. Elokuvaan sisäänrakennetun hyvän ja pahan vastakkainasettelun täydentää satunnaisesti ääniraidalle ilmestyvä Minnie Ripertonin kappale "Lovin' You".
Juoni
Tarina lainaa alkunsa Teräsmieheltä, jossa sekä Megamindin että Metro Manin vanhemmat pelastavat jälkikasvunsa sivilisaatiot nielaisevalta mustalta aukolta. Olosuhteiden uhriksi heti elokuvan alkumetreillä joutuva Megamind tulee kiilatuksi vankilan pihalle kasvamaan, kun taas Metro Man saa aloittaa elämänsä hienostoperheessä kultalusikka suussa.
Koulumaailmassa Megamind yrittää kaikkensa, mutta joutuu jatkuvasti Metro Manin karisman yliajamaksi. Hyväntahtoinen, mutta katkeroitunut Megamind päättää siten olla paras ilkeydessä ja kehittyy ajan myötä superroistoksi, vain ottaakseen toistuvasti pataan Metro Manilta. Kaksikon iänikuinen kissa-hiiri -leikki huipentuu päivään, jolloin Megamind ja hänen ainoa ystävänsä Minion (David Cross) ovat jälleen kidnapanneet toimittaja Roxanne Ritchin (Tina Fey). Tapahtumista seuranneen taistelun päätteeksi ansaan joutunut Metro Man ottaa yllättävän osuman jättimäisestä aurinkolaserista ja kuolee.
Oikeuden ykkösnyrkin ollessa pois pelistä, Megamind ajautuu pohtimaan olemassaolonsa tarkoitusta ja masentuu. Metro Manille omistettua museota tuhotessaan Megamind ottaa valeasun ja ajautuu keskustelemaan Roxannen kanssa edesmenneestä sankarista. Roxanne puhuu hänelle uuden hyvän noususta ja tästä inspiroituneena Megamind päättääkin luoda itselleen uuden painikaverin. Supermiehen siirtogeenit päätyvät vahingossa Halille (Jonah Hill), Roxanneen rakastuneelle kameramiehelle, joka ei kuitenkaan ole lähtökohdiltaan aivan sankariainesta.
Sisäänpäinkääntynyt ja henkisesti epävakaa Hal muuntuu Titaniksi (tai Tighteniksi, kuten hän itseään kutsuu) ja saa supervoimistaan huolimatta jälleen kerran pakit Roxannelta. Kun Roxannen hylkäämä Titan alkaa käyttämään kykyjään varasteluun ja rikoksiin, Megamindin suunnitelmat saavat uuden käänteen. Megamind saa ärsytettyä Titanin taistelemaan itsensä kanssa, mutta tulee samalla suistaneeksi ex-Halin pois tolaltaan. Uusi superroisto on syntynyt ja Megamindin täytyy alkaa sovittelemaan sankarin viittaa kapeille harteilleen.
Totutut käyttäytymismallit istuvat kuitenkin syvällä ja ahdistavat Megamindiä siinä määrin, että hyvän puolustamiseen hän ei halua ryhtyä. Titanin rymytessä kaupungilla entinen superroisto kokee olevansa kakkosluokan konna ja kävelee vankilaan istumaan elinkautisiaan. Kun Titan sitten kaappaa Roxannen ja haastaa Megamindin kaksintaisteluun, elokuva saa vielä huipennuksekseen ison ja rymisevän loppukohtauksen.
Teemat
Mitä on hyvä ilman pahaa? Tällaista ajatusta pyöritellään edestakaisin ja asia määritellään elokuvan aikana moneen kertaan. Yhdestä näkökulmasta katsoen asiat ovat monesti liian absoluuttisia ja tässä on yksi syy miksi pidän Megamindistä. Olosuhteista ja määrittelijästä riippuen hyvä voi olla pahaa tai konna saattaa olla sankari. Elokuvan taustalla tätä määrittelemistä on helpottamassa yhtenäinen moraalinen selkäranka, jonka kuka tahansa hahmoista voi murtaa kumpaan suuntaan tahansa. Viesti, johon jokainen voi samastua on siis se, että muutos parempaan lähtee aina itsestä ja se mikä on mahdollista ei välttämättä ole helppoa tai kivaa.
Toinen elokuvan teemoista on uusi mahdollisuus. Pahan ympäri puhuminen ja oikein tekemisen tilaisuuden tarjoaminen on kaikkien hyvis/pahis -leffojen peruskauraa. Myös olosuhteet tai ympäröivä seura voivat ajaa pohjimmiltaan hyvän tilanteeseen, jossa hänet ajetaan nurkkaan ja määritellään pahaksi. Megamindin tarina tarttuu molempiin tapauksiin ja osoittaa kysyvällä sormellaan kohti katsojaa: Mitkä ovat sinun motiivisi ja mitä ennakkoasenteita sinulla on? Uuden mahdollisuuden antaminen yksilölle on joskus parasta, mitä koko yhteisölle voi sattua kun taas oman edun tavoittelu johtaa kaikkien kannalta huonoon lopputulokseen.
Sivujuonina elokuvassa ovat toki tutut rakkauden kolmiodraama ja mustasukkaisuus, joita tässä tapauksessa on jalostettu lievällä jakautuneella persoonallisuudella. Lopussa rakkaus kaiken voittaa, tämä ei toki ollut yllättävää. Elokuva menee ostoslistalleni, suosittelen.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti