Tarinoita ihmisyydestä

Hetki isäkuukautta. © Mikko Nieminen 2010

Jokaisella meistä on hetkiä, jotka muuttavat meitä. Sellaisia käännekohtia pitkissä tapahtumaketjuissa, joiden jälkeen olemme jotakin muuta - jotakin parempaa tai jotakin pahempaa. Tällaiset hetket liittyvät tiiviisti siihen, keitä me olemme ja miten toimimme muiden kohtaamiemme ihmisten kanssa. Nämä hetket sitten joko rakentavat tai romuttavat identiteettiämme. Esimerkeiksi elämää muuttavista hetkistä käyvät vaikkapa naimisiin meno tai eroaminen, lapsen syntymä tai läheisen kuolema, onnettomuudet tai ihanat hetket yhdessä rakkaiden kanssa. Jokaisen elämään mahtuu muutoksia, joista saisi aikaan vaikka elokuvan.

Kun hetkistään saa muotoilla tarinoita, syntyy jotakin poikkeuksellista - kohtaaminen. Tarinan kohdatessa kuulijan, kertojan minä on hetken ajan kuin minä itse.

Ed Gavaganilla on tällainen tarina, joka on kieltämättä aika paljon hurjempi kuin monilla meistä. Sen lisäksi, että Edillä on melkoisen mahtava aihe, hän on mielestäni hyvä tarinankertoja. Tarina alkaa elää kuin itsestään ja paikoitellen kylkeä nipistää.



Videolla Ed puhuu TEDMed2012 -konferenssissa, mutta kuten meillä kaikilla, tämä pieni hetki lavalla ei riitä kertomaan koko tarinaa. Onneksemme Ted-blogiin on linkitetty kaksi lisävideota Edin samaa tarinaa käsittelevistä puheista, jotka on kuvattu The Moth -tarinankerrontailloissa. Näissä illoissa ihmisiä kutsutaan lavalle ennalta annetun teeman puitteissa jakamaan todellisia, henkilökohtaisia tarinoita omasta elämästään.

Jotakin tällaista toivoisin löytäväni myös Suomesta, mieluiten tietysti ihan omalta paikalliselta paikkakunnaltani. Ilta, jossa ihmiset kertovat itsestään ja ympärillään olevista ihmisistä. Tapahtuman jokainen puhuja saa hetken aikaa jakaa palasia itsestään rohkaisuksi, neuvoiksi tai inspiraatioksi - muille tai jopa itselleen. Tarinat ovat valmisteltuja, hiottuja ja harjoiteltuja, mutta liioittelemattomia ja tosia tarinoita. Koko elämäntarinaansa ei tarvitse eikä edes ehdi kertoa. Aika riittää vain jonkin välähdyksen kertomiseen kaikista niistä yksittäisistä hetkistä, jotka tekevät meistä niitä, joita olemme. Puhujat vedetään hatusta, mutta tarinoita siis ei.

Kuvittelisin, että tällaisten tapahtumien hienoin osuus alkaa vasta kun tapahtuma päättyy. Kun sopiva tarina kohtaa oikean kuulijan, ilmassa leijuu ihmissuhteen ja uusien tapahtumien mahdollisuus. Kun tarinat saavat kosketuspintaa kertojansa ulkopuolella, syntyy keskustelua ja ihmisten välistä vuorovaikutusta. Sanokaa vanhaksi, mutta ajalla ennen internetiä ihmiset kertoivat tarinoitaan iltanuotiolla tai iltasatuina - joskus minä kaipaan tällaista myös nykypäivään.

Tarinankertojia varmasti riittäisi nykypäivänäkin, siitä puhuu bloggaamisen ja sosiaalisen median suosio. Ihmisille tapahtuu asioita ja ainakin minulla on sisäänrakennettuna halu kertoa tärkeistä asioistani jollekin, joka aidosti kuuntelee, sellainen kohtaamisen tarve. Olkoonpa sitten vaikka provokaatio, mutta väitän että moni bloginpitäjä olisi livenä varmasti mielenkiintoisempi ja elävämpi kuin blogissaan. Suurin osa facebookin käyttäjistä on taatusti enemmän kuin mitä seinälle päätyy.

Missä näitä tarinoita oikein kuulee, mihin niitä pääsee itse kertomaan? Toistaiseksi ei kai sitten missään. Loppuun laitan kuitenkin suomennetun lainauksen The Mothin tarinankertomisvinkeistä (http://themoth.org/tell-a-story/storytelling-tips), jos vaikka joskus tulisikin tällainen foorumi vastaan.

Varaudu ennakkoon:
Mothissa tarinat kerrotaan, niitä ei lueta. Rakastamme tarinankertojan ja yleisön välille muodostuvaa yhteyttä, kun heidän välissään ei ole paperia. Tunne tarinasi ulkoa, mutta älä tee siitä rutiininomaista ulkolukua. Lavalla ei sallita muistiinpanoja, papereita tai lunttilappuja.

Aseta panoksesi.
Panokset ovat elintärkeitä aidossa tarinankertomisessa. Mitä sinulla on saavutettavana tai hävittävänä? Miksi tarinan tapahtumat ovat sinulle tärkeitä? Jos et osaa vastata, mieti jokin toinen tarina. Tarina ilman panoksia on essee ja sellaisenaan parasta paperilla, ei estradilla.

Aloita toiminnalla.
Mieti se mahtava aloituslause, joka asettaa panokset tai kaappaa huomion.
Ei: "Elikkäs, mä ajattelin kerran että kiipeäisin tunturiin. Sitten kuitenkin jäin katsomaan telkkaria ja tein vähän eväitä ja otin nokoset ja sitten äitikin soitti ja valitti taas psoriasiksestaan ja sitten pyykkäsin valkopyykin, jossa hukkasin taas yhden sukan ja sitten mietin tunturivaellusta uudelleen ja päätin että lähden vaeltamaan heti seuraavana aamuna."
Kyllä: "Tunturi kohosi edessäni. Minulla oli mukanani vain metsästysveitsi, pussillinen pähkinöitä ja lumikengät. Tiesin, että minun täytyisi ehtiä eräkämpälle tekemään tuli ennen auringonlaskua tai jäätyä hengiltä."

Varo polveilevia lopetuksia.
Ne tappavat tarinan! Viimeisen lauseen tulisi olla selkeänä mielessäsi jo ennen kuin aloitat. Tuo yleisöä mukanasi kun mietit mitä tarinasi ilmentää, mutta muista että sinä kuljetat tarinaa ja siten sinun tulee olla selvillä määränpäästä. Pidä kädet ratissa!

Tunne tarinasi tarpeeksi hyvin pitääksesi hauskaa!
Yleisölle on tuskallista katsella kun muistelet seuraavaa lausettasi paniikin vallassa. Tee tarinalle runko, opettele pääkohdat ulkoa ja leikittele yksityiskohdilla. Nauti olostasi - kuvittele olevasi päivälliskutsuilla todistajanaition sijaan. 

Ei standup-keikkoja.
Moth RAKASTAA hauskoja ihmisiä, mutta vaatii, että kaikki hauskat ihmiset kertovat hauskoja TARINOITA.

Ei paasausta:
Käsittele vihasi terapeutilla tai jätä terapia väliin ja muotoile kiukkusi tarinaksi, jossa on jonkinlainen lopputulos. (Tarinat = terapiaa!)

Ei esseitä:
Kaunopuheiset mietintösi ovat kauniita ja näyttävät hyviltä paperilla, mutta jos et pysty tekemään niistä mukaansatempaavia ja asettamaan panoksia, ne eivät tule toimimaan lavalla.

P.s. Huomasin juuri, että aikaisempi blogini on poistunut maailmankartalta. Eräänlainen "kuka minä olen" -hetki tämäkin, kun vuosina 2007-2011 koko maailmalle kirjoittamani ajatukset ovat enää vain omissa arkistoissani.