Ruska 2022 - suuri suomalainen
pyöräily/kulttuuri/syömistapahtuma.
Tämä on Ruska 2022 -raporttini neljäs osa. Valmistelevat toimenpiteet ja vastaus kysymykseen "Mikä on Ruska-pyöräily"
löytyvät tapahtumaraporttisarjani prologista ja matka
Imatralta roskakatokseen on luettavissa matkakertomuksenensimmäisestä osasta. Kertomuksen toisen osan lopussa matka eteni
Sodankylään saakka ja kolmannen osan päätteeksi olin pysähtynyt yötauolle Jäämeren rannikolla sijaitsevassa Norjan Altassa.
Seitsemäs ajopäivä - Altasta Gorsabruan parkkipaikalle
16.9.2022 herätyskelloni soi aamulla kello viisi (suomen aikaa) merkiksi seitsemännen ajopäivän alkamisesta. Suunniteltua matkaa maaliin saakka oli jäljellä noin neljäsataa kilometriä ja vaikka reitti kulkisikin pääasiassa rannikkoa seurailevaa E6-tietä pitkin, tämän etapin varrelta löytyisivät koko Ruska-retken suurimmat nousut. Tänään reissua ei siis vielä taputeltaisi loppuun, mutta tarkoituksena oli pedata itselleni mahdollisimman hyvät asetelmat seuraavaan, tapahtuman aikarajan puitteissa viimeiseen ajopäivään.
Perjantain reittisuunnitelman parissa kanssa olin reissua valmistellessani viettänyt ehkä kaikista reittiosuuksista ennakolta eniten aikaa. Kaikki Altan ja Birtavarren väliin osuneet suurimmat nousut olivat hieman nurinkurisesti sellaisissa mäissä, joiden läpi oli porattu valmis reikä. Osassa näistä Norjan pohjoisrannikon tunneleista pyöräily on kuitenkin syystä tai toisesta kiellettyä, joten Google Mapsin katunäkymää tuli tutkittua tunneleiden ominaisuuksista kertovien liikennemerkkien varalta useampaankin kertaan. Tunneleista kertovia tuoreita paikallisuutisia etsiessäni internet tarjoili valtavan hyvän (ja ajantasaisen) tietolähteen: Map of Norwegian tunnels (forbidden for cyclists). Koska käytännössä jokaisen tunnelin pystyi kiertämään nousemalla vuorelle, halusin todellakin varmistaa että en kiertäisi yhtään pyöräilijälle sallittua tunnelia. En ole koskaan oikein ymmärtänyt miksi jotkut intoilevat vuoristo-osuuksien ajamisesta, sillä ylämäkeen ajaminen tuntuu minusta enimmäkseen raskaalta.
Pyörän pakkaamisen ja lyhyiden videoterveisien jälkeen päivä alkoi kevyessä tihkusateessa ensimmäisellä vuononympäriajolla, sillä Altasta länteen (ja Operaatio Lähteen tapahtumapaikan läheisyydessä) sijaitsevalle Kåfjordin sillalle johtava tunneli oli pyöräilijöiltä kielletty. Kåfjordin komeasta sillasta en harmikseni saanut yhtään ainoaa selkeää kuvaa, hämärä ja sateinen sää jne. Ensimmäinen pyöräilijöille sallittu E6-tien tunneli (Isolahentunneli) osoittautui akustiikaltaan ja tunnelmaltaan niin hienoksi, että seuraavan tunnelin kohdalla päätin avata äänijänteitäni ihan videolle saakka. Melsvikintunneli olisi ilmeisesti normaaliolosuhteissa mahdollista kiertää rannikkoa pitkin, mutta nyt tuo reitti oli suljettu ison maanvyörymän vuoksi ja niinpä minulla oli melkein kaksi ja puoli kilometriä aikaa saada edes kohtuullisen keskinkertainen laulusuoritus nauhalle.
Hei me vedetään taas / rastit on jo kartalla /
väsyttää vähän / mutta ei me nukuta.
Ei meidän syy oo / jos on suunta hukassa /
kello takaperin käy / Ruska loppuu lauantaina - HEI!
Havaintoja Melsvikintunnelista: on hirmu vaikeaa laulaa eri rytmissä kuin polkupyörän kammet pyörivät. Toinen otto - on hirmu vaikeaa muistaa kaikki sanat. Lopulta kokonaisuus muistui mieleen ja sopivamman vaihteen löydyttyä jalat toimivat auttavasti metronomina. Vaikka pohjia oli ajettu ihan riittävästi, ei minusta silti laulajan uralle olisi. Reissuvlogissa tämä veto on puoliväkisin murjottu samaan kasaan bänditaustan kanssa, mutta näin sopivan ajan jälkeen tarkasteltuna Twitteriin postaamani hoilotus olisi ollut parempi jättää ihan naturel, sen verran paljon epärytmikästä tulkintaa laulanta sisälsi.
Kohti Burfjordia.
Burfjordiin saakka matka eteni melko tavalla itsekseen. Pieni tuuli ja kuivumaan päin oleva sade eivät oikeastaan haitanneet jalkojen heiluttelua, eikä rantaviivaa seuraileva tie ollut vielä paljoakaan tasaista kummoisempaa poljettavaa. Jossakin tällä välillä minua hymyilytti pienen mökin eteiseen viritelty tarppi ja riippumatto.
Pitkänmatkanpyörä ja pitkänmatkan kävelyvankkuri.
Postikortti Burfjordista. Olin lopulta kotona ennen korttia.
Burfjordin kohdalla pysähdyin aamukahville YX -brändätylle huoltoasemalle aseman pihalla olleen erikoisen näköisen kulkupelin houkuttelemana. Harmikseni huoltoasemalta ei löytynyt kauppaa, joten siirryin muutaman sata metriä eteenpäin Coop-kaupan palveluiden äärelle. Kaupan yhteydessä oli pieni apteekki ja posti ja olin toiveikas uusien rakkolaastareiden löytämisestä, valitettavasti sopivan kokoisia lappuja heillä ei ollut tarjota. Postikortin sain sentään lähetettyä kotiväelle.
Ulos siirtyessäni saman kaupan pihalle sattui Mikko Tarppinen. Kävi nimittäin ilmi, että matkalla naurattanut kompakti riippumatto minikokoisen mökin lipan alla oli kuin olikin Ruska-pyöräilyn sivutuote ja siellä nukkui yksi neljästä Ruskaan lähteneestä Mikosta. Kaupan pihalta lähtiessäni minulla oli hyvää tuuria, ettei puhelimelleni käynyt suojakuoren rikkoutumista pahempaa vauriota - teknologia selvisi auki jääneestä rintataskusta ja puolenkymmentä metriä polkupyörän perässä pyörimisestä pelkällä hämmästelyllä.
Silta vuonon tuolle puolen.
Sekkemon ja Sørstraumenin välisen vuonon ylitys tapahtui komeaa kaarisiltaa pitkin ja tämän jälkeen oli päivän ensimmäisen isomman kiipeämissession vuoro E6-tien kääntyessä hieman sisämaahan päin.
Wasa Watt Warriors-tarralla varustettu korkeuseroista kertova kyltti.
Kvænangsfjelletin nousu loppui neljänsadan metrin korkeudelle. Huipulla minua tervehti jäätävä tihkusade ja melkoisen kylmä tuuli, joten kuvan ottamisen yhteydessä laitoin nousun aikana kuorimani vaatteet takaisin päälle. Mäen päältä alkanut kymmenen kilometrin alamäkiosuus Oksfjordhamniin meni todella vauhdikkaasti ja reissuvarustukseen pakatulla pyörällä oli helppo ylläpitää kuudenkympin keskinopeutta pienestä vastatuulesta huolimatta. Parikymmentä minuuttia myöhemmin maisemat alkoivat tasoittumaan ja silloin minulla olikin jo niin kylmä, että pysähdyin bussipysäkille tuulensuojaan syömään evästä ja hyppäämään lämpimikseni muutamia haarahyppyjä.
Hyvä päivä.
Storslett, ruokatauko.
Pari tuntia myöhemmin Storslettissä oli pidemmän lounas/huoltotauon ja kauppareissun aika. Kaupan yhteydestä löytyi myös isompi apteekki, josta sain hankittua lisää rakkolaastareita sisäreisieni suojaksi. Hampurilaista odotellessani kävin wc:ssä. Siellä rakkolappuja asetellessani kiinnitin huomioni ilmassa leijuvaan melko pistävään hajuun, kunnes totesin odöörin irtoavan minusta itsestäni. Tarkempi vainukoirailu osoitti, että reissulla koko ajan päällä olleet irtohihat alkoivat olla jo polttohautauksen tarpeessa...
Ylämäki.
Ylämäen päällä.
Tauon jälkeen matka jatkui jälleen ylämäkeen ja jälleen kerran vain, jotta pyöräilijä voisi kiertää kätevästi vuoren läpi menemistä varten kaivetun reitin. Parinsadan metrin korkeudelle nousseen kiertotien jälkeen minulla oli kuitenkin hieno fiilis, sillä päivän loput 70 kilometriä kohti Birtavarrea ja Haltia olisivat enimmäkseen tasamaastoa.
Korkeaa, tasaista ja märkää.
Lisää samaa hyvää.
Poikki mennyt satulalaukun remmi.
Hieman Olderdalenin jälkeen Peugeot alkoi vipeltämään oudon tuntuisesti aina putkelle polkemaan noustessa. Kun sama mutkitteleva ajotuntuma alkoi ilmenemään myös satulasta polkiessa, päätin pysähtyä tarkistamaan tilanteen. Kävi ilmi, että toinen satulalaukkua kiinni pitävistä remmeistä oli hiertynyt poikki ja tämä totta kai heilutteli pyörää kummallisen tuntuisesti. Solmin remmin takaisin paikoilleen ja matka jatkui jälleen ilman tutinoita.
Lyngen-vuonon sivuhaara.
Birtavarren risteys vuonon perällä.
Birtavarren Coop.
Kohti Birtavarrea ajaessani huomasin useamman kerran miettiväni mittakaavoja ja sitä, kuinka ihminen pieni, vuono suuri. Sama kahden vesiputouksen taustoittama maisema ja sen korkeuserot antoivat myös jonkinlaista ajatusta vielä edessä odottavan iltamäen haasteista. Birtavarren Coop-kaupalla tankkasin vesipullot ja ostin eväiden lisäksi kolme paria kuivia sukkia ennen kuin käänsin keulan kohti Haltitunturille johtavaa tietä.
Suoran päässä hohtava valo oli katettu sähköskootteri.
Nousujohteinen iltapuhde, taustalla Birtavarren valot.
Hyväkuntoinen tasamaa-asfaltti vaihtui melko pian sorapintaiseen ylämäkeen ja välityksien puute alkoi viimein tuntua jaloissa. Ohuen sumun, vesisateen ja hämärän laskeutuessa ympärilleni vuoroin poljin ja vuoroin tunkkasin noin 25kg pyörääni kohti rinteen puolessa välissä odottavaa Gorsabruan risteysaluetta ja sinne ennalta katselemaani telttapaikkaa. Tällä 1.5 tuntia kestäneellä kymmenen kilometrin matkalla rinteeltä alas vastaani lasketteli ainakin yksi Ruska-kuski, joka manasi kaatuneensa hetkeä aiemmin. Tämän jälkeen koetin painaa mieleeni mahdollisia erityistä varovaisuutta vaativia kohtia, vaikka eipä siitä pimeässä oikein mitään tullut.
Gorsabruan risteyksen kohdalla Mäkipää valmistautui jarruttelemaan lähes säkkipimeässä yössä alas samaa rinnettä jonka olin juuri ährännyt ylös. Heijastinhousuni kuulemma hieman häikäisivät, mutta mitäpä osoitteli lampullaan. :)
Gorsabruan risteysviitta.
Hyvää yötä!
Parkkipaikan saavutettuani päivälle asetetut tavoitteet olivat täynnä. Katselin parkkipaikan lähistöltä teltan kokoisen tasaisen alueen ja hyvillä mielin pystytin sinne leirini. Teltassa eväitä syödessäni hiljaisen vesisateen ropinan katkaisi vain ison dieselmoottorin tasainen, ylös mäkeä noussut ääni. Eväiden ja muiden iltatoimien jälkeen päivän videot päätyivät vielä aikajanalle ennen herätyskellon virittelyä ja valojen sammuttelua. Coopista ostetut uudet kuivat sukat jalassa oli hyvä nukahtaa.
Seitsemännen päivän saldoon olin tyytyväinen - 17 valveillaolotunnin aikana matka eteni 244km ja kävin hyvillä mielin nukkumaan vaikka kello oli vasta tuntia vaille puolen yön.
Kahdeksas ajopäivä - Gorsabruan parkkipaikalta Tsahkaljärvelle
17.9.2022, noin viisitoista minuuttia auringonnousun jälkeen herätyskello piipitti viimeistä hyvää Ruska-huomentaan. Edellisen illan mainio fiilis jatkui tölkkiin pakatun aamukahvin ja parin sämpylän jälkeen leirin purkamisella ja aamupäivän kiipeämiseen valmistautumalla. Ensimmäinen pakollinen osuus parkkipaikalta takaisin samaan paikkaan oli noin 30km, etapin kääntöpaikkana oli Ruskan rastikartalle merkitty Haltin polun parkkipaikka ja siellä sijaitseva kyltti - sinne siis.
"Farts", hehe.
Tuoreiden jalkojen kanssa rinteen jyrkähkö alkuosuus meni hieman yllättäen pääosin ajamalla, maisemiakin ehti ihailemaan. Pari jyrkintä ja huonokuntoisinta kohtaa tiestä silti talutin suosiolla, ettei pyörää tai kuljettajaa tarvitsisi enää tässä vaiheessa reissua pysähtyä paikkaamaan. Kymmenen kilometrin ja noin 450 nousumetrin jälkeen reitti taittui hieman tasaisemmaksi ja oli melko selvä homma, ettei Matti Koivurannan kaksi päivää aiemmin twiittailemien kuvien lumesta ollut kuin ajatus jäljellä. Mielessä kävi rakentaa varjoisempaan paikkaan jääneestä jämähangesta parin nyrkin korkuinen lumiukko johonkin seuraavalle pyöräilijälle sopivaan väijyyn, mutta tuo ajatus jäi harmi kyllä toteuttamatta.
Näkymä Guolasjávrin suuntaan.
Haltin polun alku löytyi aamukahdeksalta Suomen aikaa, kyltin vieressä sijainneella laavulla joku porukka oli vielä ilmeisesti nukkumassa (tämän hauskan jutun kuulin myöhemmin: kaksi eteläsuomalaista pariskuntaa oli saapunut autolla paikalle retkeilemään ja hakemaan "ääriolosuhteista" vähän extreme-kokemuksia - vain huomatakseen, että kymmenkunta polkupyörillä liikkuvaa pöljää käy nappaamassa valokuvan heidän yösijansa viereisestä tolpasta). Haltin huippua ei pilvien takaa nähnyt, joten pyörät kääntyivät kohti alamäkeä.
Vuoristoon sopivia ajoneuvoja.
Matkalla maltoin pysähtyä ottamaan kuvan yöllä rinnettä kiivenneestä matkailuautosta. Armeijasta karanneen menopelin polkupyörän korkuista rengasta ihmetellessäni mietin, kuinka erilaisilla perusteilla reissuun lähtijät välineensä valitsevat, vaikka päätyisivätkin lopulta täsmälleen samaan paikkaan.
Näkymiä Kåfjordin ylänköaluelta.
Vuonon alkumetrit.
Toiseen suuntaan aamupäivän tie oli huomattavan paljon kevyempi ajettava. Jyrkemmälle tieosuudelle saapuessani muistan miettineeni että "Oispa Gopro", sillä tähän suuntaan edetessä kuvia tai reissuvlogin videoklippejä ei voinut kuvitellakaan ottavansa ajon aikana. Tie oli edelleen vaihtelevan epätasainen ja jyrkimmissä kohdissa yksi jarru ei riittänyt hillitsemään pyörän vauhtia.
Alamäkiosuus eteni hienosti ja matkalla tuli vain tuttuja vastaan - ensin näköetäisyydellä toisistaan, mutta tunnontarkasti peesikieltoa vältellen Jyrki Rasinperä ja Mikko Vulli ja muutamaa mutkaa myöhemmin pyöräänsä vetänyt (, aina?) hyväntuulinen Mika Härmä. Mikan valokuvat kannattaa ehdottomasti kahlata läpi - sisäistä McGyveriäni kutittelee edelleen nähdä, kuinka paksusta kepistä ja voilé -remmeistä voikin kasata melko ovelan vetopuomin ja -valjaiden yhdistelmän.
Gorsabrualle johtava polku.
Gorsabruan polku ja vaihtoehtoinen alamäkipyöräilyreitti.
Kaksi tuntia ja kolme varttia myöhemmin olin jälleen samassa pisteessä mistä olin aamulla lähtenyt liikkeelle ja kurvasin pyöräni risteyksestä kohti Gorsabrualle johtavaa kinttupolkua. Alkuosan polusta pystyi ajamaan vaikeuksitta, mutta mitä lähemmäs vuonoa matka eteni, sitä enemmän eteneminen muuttui potkupyöräilyksi ja taluttamiseksi. Vieressä vaaniva äkkijyrkkä dh-rata ja limaisen liejuinen, teräviä liuskekiviä piilotteleva kapea polku olivat omiaan kääntämään ajatukset "ihan vain ehjänä perille pääsemiseen" ja kaiken mukana kulkevan kaluston ehjänä pitämiseen. Viimeiset pari mutkaa ennen kanjonin ylittävää siltaa menivät lopulta pyörää kantaen ja tukevia jalansijoja etsien.
Gorsabrua ja Matti Hellqvist.
Silta ja sinne johtavan polun pää.
Siinä sitä sitten oltiin, Gorsabrualla - 53 metriä pitkällä ja 153 metrin korkeuteen rakennetulla Guolášjohkan ylittävällä sillalla, jonka kannella tuli taasen niitä tuttuja vastaan. Hihnavetoisella pyörällään kulkeva Matti Hellqvist oli kuulemma aamulla ohittanut telttapaikkani niin hiljaa etten edes herännyt ja pakkohan tämä oli uskoa, kun mies niin sillalla seisoessaan vakuutti. Vakuuttava oli myös sillan alla kulkeva pohjois-Euroopan syvin kanjoni sekä jonnekin kauas alas katoava, taustalla pauhaava vesiputous.
Peugeot ja reissun syvin kohokohta.
Guolášjohka, siellä jossakin kanjonin syvyyksissä.
Koska sillan puolessa välissä mainostettu mahdollisuus benjihyppyyn ei ollut juuri sillä hetkellä saatavilla, kiitin onneani ja tyydyin ottamaan paikalta muutaman videon ja kuvan. Omstart, parkkipaikalle. Parkkipaikan kohdalta matka jatkui alaspäin kohti Birtawarren kauppaa ja toista aamupalaa. Tältä matkalta ainoa edellisiltaisen tunkkaamis/nuotittamis-session aikana mieleen painunut kohta oli juurikin se liukas puusilta, josta tuolloin vastaantullut kanssakuski minua varoitti.
Synttärikaffe.
Ostosreissun ja juomapullojen täyttämisen lisäksi kaupalla tarjoutui mahdollisuus juoda oikeaoppiset anopin synttärikahvit (=halvinta laatua ja riittävän kaukana). Kaffepaussin yhteydessä muistin toki lähettää onnentoivotukset ennen kuin pakkasin pyörän ja eväät valmiiksi loppumatkaa varten.
Vanha, ajoneuvoilta suljettu E6-tieosuus.
E6.
Birtavarresta Yykeänperään saakka reitti eteni rantaviivaa seurailevaa E6-tietä pitkin. Osa reitistä olikin varsin rauhallista ajettavaa, sillä autoliikenne on ohjattu Løkvollenin kohdalta pyöriltä kiellettyyn Nordnestunneliin ja "yli jäänyt" E6-tien osuus on suljettu puomeilla ja/tai isoilla kivipaaseilla kevyen liikenteen käyttöön. Paikoitellen tuon tieosuuden vähäinen käyttö näkyi siinä, että luonto oli ottamassa omiaan takaisin. Lohkeillutta ja veden syömää asfalttia, tien läpi kasvavaa ruohoa, irtolohkareita ja yleistä post-apokalyptista rappioromantiikka-kuvastoa sisältänyt reitti oli yksi koko reissun (hyvällä tavalla) mieleenpainuneimmista osuuksista.
E6-tie jossakin Nordnästunnelin risteyksen ja Yykeänperän välillä.
E6-tie jossakin Nordnästunnelin risteyksen ja Yykeänperän välillä, eri kohta kuin edellä.
Räyhäkkäämpään kuntoon päässeen E6-osuuden aikana suunta kääntyi viimein etelään, minkä jälkeen tuuliolosuhteet olivat suotuisat, tie alkoi kuivua ja matka eteni. Lyhyen evästauon maltoin sentään pitää heti kohta Yykeänperän ohitettuani. Tauon jälkeen ohitin pari paikallista kalakamppeidensa kanssa polkenutta nuorisoa ja niiden tavallisten mistä/minne/miksi -kysymysten jälkeen he toivottivat hurjat tsempit E8-tien loppusuoralle.
Nousee, vaikkei siltä näytä.
Juuri ennen tien kääntymistä voimakkaammin nousujohteiseksi pysähdyin vielä jonkinlaisella levähdyspaikalla (tai karavaanarialueella?), jossa oli tarjolla wc ja mahdollisuus täyttää juomapullot. Tavallisten taukoseremonioiden ja sadelahkeiden riisumisen jälkeen kaivoin napit korville, laitoin rokkia soimaan ja käänsin viimeiset kierrokset kampiin. Enää muutama mäki ja se olisi siinä!
Kallokoop.. kaljakopp... Gálggogobba!
Euroopan unionin lähestyessä sää muuttui kuitenkin jälleen keliksi ja oli pakko pysähtyä pukemaan sadevaatteet päälle. Kilpisjärvi lähestyi silti olosuhteista huolimatta vääjäämättä ja vauhdilla. Suomen puolelle sukelsin tempotikuilla roikkuen melkein neljääkymppiä ja sama hyvä loikka jatkui aina Kilpishallille saakka, jossa sitten eksyin reitiltä.
Ajo-ohje Tsahkalputoukselle Norjan suunnasta lähestyttäessä.
Hieman päälle 2130 kilometriä polkupyöräilyä takana ja noin kaksi jäljellä - voisi olettaa, että loppumatka menisi ikään kuin omalla painollaan. Vaan kun ei niin ei. Olen toisinaan vitsaillut sillä kuinka olen sekä huono suunnistaja että myös melko kehno navigaattori, mutta tämän kanssa yllätyin jopa itsekin. Kuinka vaikeaa voikaan olla löytää yksi putous seuraamalla valmista reittiviivaa?
Tsahkalputous.
Pienistä karttapohjan puutteista ja yleisestä disorientaatiosta selvittyäni löysin sopivan näköisen ulkoilureitin jonka sijainti täsmäsi navigaattorin viivalle. Näitä kahta seuraamalla saavutin lopulta Ruskan viimeisen kontrollipisteen - Tsahkalputouksen. Sillalla ei ollut ketään muita, joten nappasin valokuvan muistoksi ja olin hetken aivan hiljaa. Putouskuva on otettu pienessä tihkusateessa 17.9.2022 tasan klo 18:00. Ruska oli viimeistä leimaa vaille valmis.
Lapland Hotel Kilpis:in aulatiloissa, leimahommissa. (Kuva: Eeva Hämäläinen)
Hotelli Kilpis löytyi paljon sukkelammin kuin Tsahkalputous - parikymmentä minuuttia sillalla vietetyn hiljaisen hetken jälkeen se viimeinenkin leima oli kortissa ja urakka oli virallisesti suoritettu.
Kahdeksas ajopäivä Gorsabruan teltasta Lapland Hotelli Kilpiksen leimalle kesti 10 tuntia 55 minuuttia ja matkaa viimeiselle päivälle kertyi 150km.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti